Ikävä hiipii väkisinkin iholle eikä suomalainen kirkonkylä ole maailman avoimin ja lämpimin paikka etenkään syksyllä ja talvella. Silloin, kun pakkanen paukkuu, koira syö silmälasit ja pimeys valtaa mielen, on hyvä istahtaa alas ja suunnata katseensa Lapin valttikorttiin, upeaan maisemaan.
Vaikka koen ympäristöni kauniina ja rentouttavana, alan pikkuhiljaa panemaan merkille, mitä siitä puuttuu. Kauppahalli, kahvilat (on täällä pari ihan hyvää, mutta ei ne vedä vertoja Villille Puutarhalle), etniset kaupat, taidegalleriat, kirjakaupat, teatterit…lista tuntuu loputtomalta. Ei siinä, että Helsingissä jatkuvasti ramppaisin kahviloissa tai istuisin teatterissa, niiden olemassaolon läheisyys vain on jollain tavalla rauhoittavaa. Ne luovat vaihtoehtoja käsitöille, lukemiselle ja television katselulle ja avaavat mahdollisuuksia olla avoin ja vastaanottavainen ympäristölleen. Ennen kaikkea kotona kökkiminen on vapaa valinta, ei olosuhteiden luoma pakko.
Haja-asutusalue tarkoittaa sitä, että ihmisiä on vähän. Vaikka asun kylällä, olen useasti kävelyttänyt koiraani ylhäisessä yksinäisyydessäni. Siihen on vaikea tottua. Kalliossa lyhyeenkin lenkkiin saattoi tuhraantua tunti, kun vastaan tuli tutuksi tulleita koiria hihnanjatkeineen ja piti pysähtyä haistelemaan ja rupattelemaan. Kyllä täälläkin rupatellaan ja haistellaan, mutta useimmiten nopeasti ja tehokkaasti. Aivan kuin nuuhkiminen ja tutustuminen ei olisi sopivaa. Pisimmät juttutuokiot ovat naapureiden kanssa ja ne venähtävätkin usein ylipitkiksi, onneksi.
Hurmaannun edelleen maisemista, kuutamosta, tähdistä ja revontulista. Ilman hurmaantumista olisi vaikea elää, olin sitten missä päin maailmaa tahansa. Minulle hurmaantuminen on välttämätön elämän edellytys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti