Joskus haluaisin mennä toisen ihmisen pääkoppaan ihan vain nähdäkseni mitä siellä oikeastaan liikkuu. Toisinaan minusta tuntuu, että kaikki saamani empatia- ja sympatiakoulutus on ollut täyttä ajan hukkaa. Tämä tunne valtaa minut erityisesti silloin, kun naapurini laulusuoni puhkeaa täyteen kukkaansa. Tänään hän on itsenäisen Suomen kunniaksi ilostuttanut naapureitaan koko päivän.
Musiikki on toki ilo ja se mikä toisen korville on silkkaa suloisuutta, saattaa toiselle aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä. Olin juuri muuttanut taloon ja taloyhtiön saunassa ollessani luulin kuulevinani koirani ulvovan. Pukeuduin ripeästi, koska ulvonta tuntui vain jatkuvan. Avasin saunan oven ja astuin rappuun, jossa vallitsi hiljaisuus. Kotona koira jolkotti vastaan sänkylämpimänä.
Toruin koiraa, ettei tuolla lailla saanut ulvoa ja kuinka sinä nyt alat ulvomaan, kun et ennenkään. Koira istahti kauniisti eteisen matolle, katsoi minuun kysyvästi ja kallisti päätään. Samassa seinän takaa kuului antaumuksellinen virren veisuu. Esitin koiralleni nöyrimmät anteeksipyyntöni.
Laulaminen on ilo ja jokaisella ihmisellä on oikeus laulaa kotonaan. Ajankohdan ja äänenvoimakkuuden valinnassa kannattaa kuitenkin olla tarkka. Naapurini laulaa toki pitkin päivää, mutta hänen viimeisin ja kohtalokkain inspiraationsa iskee minun ollessa jo unten mailla. Olen herännyt tähän pari kertaa aivan kauhun vallassa ja varmana siitä, että seinän takana tapetaan jotain aivan muuta kuin sikaa.
Kylällä naapuriani kutsutaan härikkö-Sirkaksi ja hän on kuulemma häätänyt useammankin naapurustosta eksentrisellä käytöksellään. Vaikka olenkin asunut kaikenlaisissa meteli-rikkaissa paikoissa, on härikkösirkka aivan omaa luokkaansa, aatelia suorastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti