Täällä on ollut yhtä mittaa pakkasta varmaan jo kuukauden. En pidä pakkasesta, vaikka talvi on kaunista aikaa ja sen vuoksi ansaitsee paikkansa vuoden kierrossa. Hyvä talvi kestää tasan kaksi viikkoa, pakkasta on kaksi astetta ja puut ovat huurteisen hurmaavia. Sellaista on mukava katsella ikkunasta teemuki kädessä. Viime talvi muutti kuitenkin kaiken. Minusta tuli talvi-fani, pidän lumen narskunnasta kenkien alla ja siedän kylmää.
Tästäkin huolimatta hämmennyin, kun totesin hikoilevani kävellessäni töihin 30 asteen pakkasessa. Pettymys oli valtava. Tästä ei kerrottaisi hauskan-hirveitä tarinoita ensi talvena Kallion kapakoissa eikä keskustan viinibaareissa. En saisi sankarin sädekehää samppanjalasillisen äärellä enkä kohoaisi niiden hurjien legendojen joukkoon, jotka ovat säilyneet hengissä pikkukylän pimennosta ja paukkupakkasista. Hetken jo manasin ihanasti lämmittävää puolipitkää untuvatakkiani, joka niin vaivatta riisui sankarin viitan harteiltani. Virheostos, kerta kaikkiaan.
Minä kyllä jaksan lusia vuoteni täällä, mutta miten käy karvattoman koirani? Herralla on lämmintä vaatetta joka lähtöön, on tossut ja pipo, toppahaalaria ja fleeceä. Lumeen ja pakkaseen se on jo tottunut ja lähtee mielellään kävelylle niin kauan, kun pakkanen jää alle 25 asteen. Sitä kylmemmän se aistii sisälle asti. Silloin painutaan ruoan jälkeen piiloon ja heittäydytään veltoksi, kun haalaria puetaan päälle.
Koiran muuten niin hyvissä ja lämpimissä vaatteissa on vain yksi ongelma: strategiset paikat on pakko jättää paljaaksi. Paljaisiin kohtiin tulee ihottumaa ja haavoja, joita toki rasvaan ahkerasti. Vaikka koira pitääkin niin rasvaamisesta kuin rasvastakin, harkitsen koiran jättämistä Helsinkiin tammikuuksi lapseni hellään huomaan.
Koiraa tulee kuitenkin ikävä jo pelkästä ajatuksesta. Sitä paitsi kukaan ei kuitenkaan halua enää skypetellä kanssani, kun joutuvat koiran touhujen sijaan katselemaan minun naamaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti