Olen viettänyt ihanat puolitoista viikkoa Helsingissä. Pääsiäinen ja vappu olivat minun kannaltani sopivasti peräkkäin, sillä sain viettää kaksi kevään juhlaa läheisteni kanssa yhdellä lomalla. Tosin vappulounas piti nauttia jo perjantai-iltana, sillä lähdin ajamaan takaisin Lapin perukoille sunnuntaina, joten vappuaaton kuplajuomina olivat lähinnä alkoholittomat virvokkeet.
Jos otankin täällä takamailla vapaa-ajallani rauhallisesti, niin kotiseudulla ei rauhasta ollut puhettakaan. Joka ikiselle päivälle oli tekemistä ja laukkasin ympäri pääkaupunkiseutua ja läntistä Uuttamaata tukka putkella. Lisäksi pääsiäissunnuntaina tuli istuttua kahdessa eri paikassa pääsiäispäivällisillä. Jälkimmäinen päivällinen nautittiin ystävättäreni luona ja jostain syystä seuraavana päivänä oli aivan uskomaton päänsärky. Juhlia ja meininkiä riitti siihen malliin, että olin vapunaattona jo kypsä palaamaan pohjoiseen.
Ajomatkalla sattui kuitenkin jotain hyvin hämmentävää. Sanoin koiralleni pariinkin otteeseen, että kohta olemme kotona, jaksa vielä hetki. Mietinkin lipsahdustani loppumatkan. Onko kotini todellakin täällä, kovin-kaukana-kaikesta? Näin lyhyen ajan jälkeen? Pieni lipsahdus koiralle, mutta ilmeisen suuri tunne minulle.
Olen aina ajatellut, että kotini on siellä, missä rakkaanikin ovat. Nyt on pienestä kämpästä omakotitalon yläkerrassa tullut lyhyessä ajassa koti, vaikka kaikki rakkaani ovatkin edelleen etelässä. Miten tämä on mahdollista? Eihän tässä nyt todellakaan pitänyt käydä näin. Minunhan piti lähteä takaisin Helsinkiin yhtä kokemusta rikkaampana. Nyt on kuitenkin pieni lappilainen kylä onnistunut hiipimään salaa ja viekkaasti sydämeeni.
Tunteita vastaan ei kannata ruveta pyristelemään, ne varmastikin hiipuvat aikanaan. Kaikenlaiset sammutusyritykset kuitenkin vain pahentaisivat tilannetta. Nyt on pidettävä pää kylmänä ja muistettava, että mieltään saa muuttaa vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin jos lopputuloksena on se, että palaan etelään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti