Rakastan ruoanlaittoa ja erityisen paljon nautin siitä, kun joukko toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomia ihmisiä laittaa ruokaa yhdessä. Yhdessä tekeminen luo turvallisen tilan, jossa voi perinteen jakamisen lisäksi jakaa itsestään jotain tärkeää, antaa sydämensä sopukoista jotain, mikä muuten jäisi lausumatta.
Valmistimme talkoissa alueen perinneruokaa ylihuomista tapahtumaa varten. Paikalle oli saapunut lämminsydämisiä naisia, joiden kanssa oli ilo laittaa ruokaa. Liikutun herkästi eivätkä kyyneleet olleet kaukana, kun nämä elämäniloa hersyvät naiset opastivat minua omiin perinteisiinsä. Kahvitauolla me nuoremmat kuuntelimme, kun naisista kaksi kertoivat ystävyytensä historiaa. Tarina oli täynnä lämpöä, vaikka siihen sekoittuikin aimo annos myös kipeitä asioita lapsuudesta ja sota-ajalta.
Kun kaikki oli valmista, ruoat nostettu pois uunista, paikka siivottu ja tyhjänä, minut valtasi hyvänolon tunne. Kotiin kävellessäni jäin miettimään kuulemiani tarinoita ja tunsin pientä haikeutta päivän päättymisestä, koska olisin voinut kuunnella naisten tarinointia vaikka kuinka pitkään. Sitten muistin, että minähän olin ollut tekemässä työtäni. Haikeus vaihtui hetkessä iloon, kun tajusin, että minullehan maksetaan palkkaa tältäkin upealta päivältä.
Juuri nyt en vaihtaisi työtäni mihinkään muuhun hommaan maailmassa. En, vaikka projekti menisi täysin puihin, esimies haukkuisi minut joka päivä pataluhaksi ja joutuisin palaamaan etelään maitojunalla etuajassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti