Oho, se vuosipäivä meni jo

Tajusin vasta tänään, että toissapäivänä oli Lappiin tuloni vuosipäivä. Olen ollut ensimmäisen puoliskon ajasta kuntakeskuksessa ja toisen puoliskon piskuisessa saamelaiskylässä. Suomi on muuten täynnä mahtailevia kyliä, jotka kutsuvat itseään kuntakeskuksiksi. Jostain syystä näihin kuntakeskuksiin tuntuu etsiytyvän ihmisiä, jotka kuvittelevat asuvansa metropolissa. Olen Lapissa asumiseni aikana muistellut useasti vanhaa kaveriani, joka oli kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta pienen pienestä kylästä. Siirtyessään kuntakeskuksen yläasteelle, häntä haukuttiin syrtsiksi, koska oli kotoisin syrjäkylältä. Kiusaaminen oli jatkuvaa ja julmaa.

Silloin nauroin kyyneleet silmissä ja pissat housuissa syrtsi-nimitykselle, olihan haukkumasana niin junttimaisen punaniskainen kuin olla ja voi ja ehdottoman pikkusieluinen ja typerä. Nyt on hymyni kuitenkin hyytynyt ja vaihtumassa melkoiseen kiukku-irvistykseen. Tuntuu siltä kuin tämän pohjalaisen kirkonkylän yläasteikäiset olisivat vallanneet muutaman muunkin suomalaisen kuntakeskuksen leikkikentäkseen.

Muutin oleskeluni puolivälissä kuntakeskuksesta pieneen kylään, jossa ei kuntakeskuksen palveluja ole. Tällä kylällä kirjastoauto pyörähtää harvakseltaan ja uimahallin virkaa toimittavat useat pikkujärvet. Kauppaankin kertyy matkaa sen verran, ettei siellä viitsi ihan alvariinsa juosta. Kuntakeskuskäynneistä on tullut minulle varsin epämiellyttäviä ja osittain jopa sietämättömiä. Kaikki toki tietävät, mistä olen kotoisin, mutta joidenkin suhtautuminen minuun on muuttunut vähintäänkin omituiseksi. Neuvoja ja taivasteluja peräkylässä asumisesta kun satelee joka visiitillä: ”kyllä se talvi sinut sieltä pois ajaa. Aijai, niin ovat ikäviä nuo peräkylän pertit ja bertat”.

Yksi omituisimmista neuvoista on kuitenkin ollut se, että älä hyvä ihminen lähde niitten juttuihin mukaan, kun ne vaan aina valittaa kaikesta ja karkottaa ihmiset pois sieltä. Mitähän nämä jutut sitten mahtavat olla? Ja jos siis tietämättäni sattuisin lähtemään näihin juttuihin mukaan, niin karkotetaanko minut ennen näitä juttuja vai niiden jälkeen? Ja kuka minut karkoittaa? Ketä nämä ”ne” mahtavat olla? Koko kylänväki vai vain osa kylänväestä? Jos vain osa, niin ketä minun pitäisi erityisesti varoa? Vastauksia en ole näihin kysymyksiini saanut.

Minua eivät kylän ihmiset ole kuitenkaan onnistuneet karkottamaan pois, päinvastoin. Viihdyn täällä hämmentävän hyvin ja olen todellakin aikeissa jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Hanke päättyy vuoden lopussa ja olen saanut työtarjouksiakin. Miksen siis jäisi vielä paikkaan, jossa viihdyn. Ei se Helsinki sieltä mihinkään lähde.

Yksin, yhdessä, yhteisössä – ainakin toistaiseksi

Suomessa kaupungistumisen historia on kovin ohut eikä meillä ole montaakaan sukua, joka voisi kehuskella olevansa läpeensä kaupunkilainen. Minäkään en voi itseäni täysin kaupunkilaiseksi määritellä, vaikka äidinäitini puolelta sukuni on asunut kaupungeissa niin kauan kuin tässä maassa on yksikään kyläpahanen voinut itseään kaupungiksi kutsua. Kas kun äidinisänäitini oli Hämeestä (=landelta) ja isäni äiti oli kotoisin Mikkelin m-a-a-l-a-i-s-kunnasta . Ei siinä paljoa auta edes se, että isänisän syntyi Pietarissa. Eikä se, että kaikki isovanhempani ovat jossain elämänsä vaiheessa asuneet Helsingissä Kallio-Vallilla akselilla. Maailman metropoleihin verrattuna Suomen suurin kaupunki kun on yksi lokin prujaus Itämeressä.

Tätä taustaa vasten se tosiasia, että viihdyn Lapin perukoilla pienessä kylässä, ei ole ihme. Toisaalta Helsingin pienuus on harhaa. Siellä pystyy vallan mainiosti piiloutumaan ihmisiltä tai ihmisryhmiltä, joiden kanssa ei halua olla missään tekemisissä. Täällä se ei onnistu kuin äärimmäisen taitavalta jemmautujalta. Enkä minä ole siinä lajissa kovinkaan taitava.

Asun omasta mielestäni erämaassa. Tälle ajatukselle kyllä jokainen kylämme asukas nauraa sydämensä pohjasta, mutta kyllä tämä on jopa suomalaiselle kaupunkilaiselle erämaata. En minä ainakaan ole nähnyt missään kaupungissa sopuleita ja poroja. Eikä Ouluun – Helsingistä nyt puhumattakaan - lennetä vesitasolla. Katsokaa vaikka amerikkalaisia sarjoja. Ainoa, jossa siirrytään paikasta toiseen vesitasolla on Villi Pohjola (Northern Exposure) ja sen sarjan kulissina toimii Alaska.

Hämmentävintä on kuitenkin se, että päässäni soi sana ”toistaiseksi”. Minä sentään olen kaupunkilainen, rakastan aurinkoa ja elän lämmöstä. Pian täällä ei ole edes kahta jäljempää ja minä ajattelen siitä huolimatta ehkä jääväni toistaiseksi tänne. Voihan rähmä, ei tässä näin pitänyt käydä.

Sopulivuosi, osa 2

Ensin ajattelin, että Presidentti Mauno Koiviston ja Carl Barksin olisi syytä kyllä tarkistaa tietämyksensä sopuleista. Vastoin kaikkea heidän kertomaansa sopulit eivät siirrä paikoiltaan ankkoja, vuorista nyt puhumattakaan. Mutta olen pikkuhiljaa joutunut muuttamaan käsityksiäni. Viikko sitten katselin ikkunasta järvelle iltamyöhällä pienen hetken ja havaitsin tänä aikana tusinan yksittäisiä sopuleita polulla matkalla kohti niemen kärkeä. Lähes kaikki ilmestyivät kulman takaa kommandon tavoin mutkitellen avoimessa maastossa (=polku). Ainoastaan yksi sopuli eteni varvikon suojassa sujuvasti liikehtien.

Niemen kärki oli ollut sopuleiden raatojen täplittämä jo viikon, ennen kuin näin elävän vipeltäjän vilahtavan varvikossa. Koira oli toki saanut vainun reitistä ja arkielämän sherlokkina olin toki ymmärtänyt, että kuollutta sopulia edeltää elävä. Ensimmäinen lähikosketus tähän julmaan petoon oli karmiva. Otus vilahti rappusilta talon kulman taakse ja jatkoin koiran kanssa normaalia reittiämme. Yllättäen koira teki mahtavan loikan, kuulin vingahtavan kirkaisun ja näin kuinka sopuli vilahti koiran hampaiden välistä varpujen suojaan. Samaan aikaan alkoi pihapiirin näennäisen rauhallisesta maastosta kuulua järjetöntä vinkumista sieltä täältä. Varoitusääni eteni kulovalkean tavoin. Sillä hetkellä ymmärsin, että piha oli täynnä sopuleita.

Sopulit ovat mestarillisia maastoutujia. Ne saattavat jähmettyä paikoilleen pitkäksi aikaa ja pinkaista pakoon äkkiarvaamatta. Syöksyä säestää yleensä kimeä vingunta. Välillä otuksia on ritirinnan varvikossa ja pakoon lähtö tapahtuu suunnilleen samaan aikaan. Silloin todellakin näyttää siltä, että maa lähtee liikkumaan itsestään.

Vaikka sopuli onkin komea otus raitapaidassaan, on siinä jotain kammottavaa. En pelkää jyrsijöitä, en edes rottia, mutta sopuli aiheuttaa minussa hienoisia inhon väristyksiä. En ole keksinyt tähän mitään muuta syytä kuin sen, että niitä on järjettömän paljon. Pienestäkin kiusasta tulee iso kiusa, jos määrä ylittää käsityskyvyn. Kaiken lisäksi sopuli ei ole mikään arka hiirulainen, vaan se puolustautuu raivokkaasti. Kun lähistöllä on miljoona raivokkaasti puolustautuvaa jyrsijää ja mäntyjen juuristot vinkuvat ja sähisevät, alkaa kovimmallakin kundilla olla vitsit vähissä.

Koira ei sitä vastoin pelkoa tunne, vaan se loikkii intoa puhkuen jokaisen otuksen perään. Metsäkävelyt ovat yhtä pomppimista, säntäilyä ja loikkimista. Yritä siinä sitten selittää hurtalle, että sopulien ja ratikoiden perässä ei kannata juosta, aina tulee uusia.

Kumman kaa?

En ollut edes huomannut, että isolla kirkolla olisi ISOT tanssit. Sinänsä ikävänlaatuinen lipsahdus, että olisin voinut yöpyä isukin lomailupaikassa huokealla ja lähellä (matkaa vaivaiset 30km) tanssipaikkaa. Ison kirkon tansseissa olisin eittämättä törmännyt moneen poikamieheen, mutta tajuamatta tapahtuman tärkeyttä jäin kotiin järjestämään pikkuruista asuntoani ihmisasumusta muistuttavaksi.

Kuuntelen kaikenlaista musiikkia punkista keskiaikaiseen kirkkolauluun, mutta iskelmä ei vain iske ja siksi tanssit vain katosivat ajatusmaailmastani avaruuskohinaan. Olen kuitenkin vanhana punkkarina pudonnut lavatanssien kehityksestä jo ennen syntymääni, kun vanhempanikaan eivät kummemmin lavatansseissa käyneet. Eräs ystävättäreni rakastaa jivea ja reissaa lavoilla antaakseen askelkuvioidensa ilmaista lempeään tätä jaloa musiikinlajia kohtaan. Viiskytluvun rokki kyllä iskee minuun edelleen kovaa, sehän oli ensimmäinen varsinainen nuorisokapina musiikin saralla ja siksi ansaitsee sijansa myös jalkateräni rytmisydämessä. Hävettää melkein, kun minun ensimmäiset aidot lavatanssit olivat vasta viikko sitten.

Iltani meni kuitenkin musiikin parissa. Digiboksin uumenista löytyi exäni tallentama ABBA – the movie. Eikä mikään muu voi lämmittää ikuisen ABBA-fanin sydäntä paremmin kuin hittitehdas kuninkuutensa aikoina. Olin pieni tyttö, kun vuoden 1974 Brightonin Euroviisuissa esiintynyt ruotsalaisryhmä sai pääni täysin sekaisin. Ja se Agnethan asu! En ole edelleenkään hyväperseinen, vaalea ruotsitar, mutta musiikin kuunteluun ei vaaditakaan kauniin muotoista takamusta – onneksi.

Kumman kaa? Tansseissa sadan sinkkumiehen kanssa vai kotona koiran ja ABBAn kanssa? No joo, valitse joku vaikeempi kysymys.

Naima-Aslakille kyytiä

”Voi, mikä hymy! Nyt saa kyllä Petelius ja Kalliala kyytiä! Mikään näissä miehissä ei viittaa millään tavalla niihin hampaattomiin umpihumalaisiin poromiehiin. Nämä on fiksuja miehiä, kerta kaikkiaan.” Äitipuoleni ihasteli viime viikonloppuna ennen lavatansseja. Kommentit olivat ehkä hivenen loivempia tanssien ja baarikäynnin jälkeen, mutta kukapa ei hieman hämmentyisi suomalaisen lavan ja kyläkapakan joko umpukuolleesta tai ylettömän vireästä meiningistä.

Isäni ja hänen vaimonsa olivat kertakaikkisen ihastuneita saamelaiskylään ja sen väkeen, mikä ei toki ole mikään ihme. Saamenmaassakin kesä on miellyttävää aikaa eivätkä ötökätkään kiusanneet meitä valoisassa illassa. Heille muutaman päivän reissusta teki täydellisen piipahdus Pykeijaan, rantasauna ja paikallinen poron ulkofile.

Vaikka ihastelu tuntuukin hieman yliampuvalta, viihdyn täällä hyvin, mikä on hienoinen yllätys itsellenikin. Olen asunut kaupungissa koko elämäni ja siksi olen sydänjuuriani myöten kaupunkilainen. Vietinkin koko lomani Kallion kivikylässä enkä edes käynyt minulle niin rakkaassa saaressamme, vaan hurautin pariksi päiväksi Tallinnaan. Nyt olen minäkin riittävän levännyt ihmettelemään saako Naima-Aslakki kyytiä vai ei.

Napajäätä

En ole viitsinyt kirjoittaa riviäkään blogiin pitkään aikaan, koska olen niin p-keleen kateellinen etelässä oleville rakkailleni. Siellä kun leikitään Keski-Eurooppaa Tokoinrannassa, Suokissa, Kaivarissa ja Alppipuistossa. Pyh. Minäpä leikin täällä jääkautta, hah, olkaapa kateellisia siitä sitten! Kaiken katkeruuden on kruunannut se, että porukat menee Tallinnan aluksille jäähdyttelemään ja nauttivat siinä sivussa herkullisen lounaan jossain Talden monista ihanista ja kohtuuhintaisista ravintoloista.

Minäpä en ole jäähdytystä tarvinnut. Useana yönä on saanut nousta ylös laittamaan ikkunan kiinni, kun tukka on ollut huurussa ja jääpuikot putoilleet ikkunankarmeista. Siis kesäkuussa, kun on viikko juhannukseen. Se, ettei ole lunta eikä juurikaan hyttysiä on laiha lohtu. Kaikista kamalinta on kuitenkin se, että olen jo tottunut tähän kylmään. Yli viidessä asteessa tallustelen fleecessä ja kun elohopea on kivunnut yli 15 asteen, hiipii jo hiki otsatukkaan.

Noh, juhannusaatoksi on sentään luvattu aurinkoista. Ans kattoo, istunko kauniista lupauksista huolimatta puoliyllätysvieraani kanssa sisällä, kun lumimyrsky riepottelee tienoota. Jos näin on, lähden jouluksi jonnekin lämpimään, otan vihdan kainaloon ja leikin, että on juhannus.

Nyt soi kuitenkin Jukka-poika ja ikirouta: http://www.youtube.com/watch?v=8Uaqkpdc9M4

Mullehan maksetaan tästä!

Rakastan ruoanlaittoa ja erityisen paljon nautin siitä, kun joukko toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomia ihmisiä laittaa ruokaa yhdessä. Yhdessä tekeminen luo turvallisen tilan, jossa voi perinteen jakamisen lisäksi jakaa itsestään jotain tärkeää, antaa sydämensä sopukoista jotain, mikä muuten jäisi lausumatta.

Valmistimme talkoissa alueen perinneruokaa ylihuomista tapahtumaa varten. Paikalle oli saapunut lämminsydämisiä naisia, joiden kanssa oli ilo laittaa ruokaa. Liikutun herkästi eivätkä kyyneleet olleet kaukana, kun nämä elämäniloa hersyvät naiset opastivat minua omiin perinteisiinsä. Kahvitauolla me nuoremmat kuuntelimme, kun naisista kaksi kertoivat ystävyytensä historiaa. Tarina oli täynnä lämpöä, vaikka siihen sekoittuikin aimo annos myös kipeitä asioita lapsuudesta ja sota-ajalta.

Kun kaikki oli valmista, ruoat nostettu pois uunista, paikka siivottu ja tyhjänä, minut valtasi hyvänolon tunne. Kotiin kävellessäni jäin miettimään kuulemiani tarinoita ja tunsin pientä haikeutta päivän päättymisestä, koska olisin voinut kuunnella naisten tarinointia vaikka kuinka pitkään. Sitten muistin, että minähän olin ollut tekemässä työtäni. Haikeus vaihtui hetkessä iloon, kun tajusin, että minullehan maksetaan palkkaa tältäkin upealta päivältä.

Juuri nyt en vaihtaisi työtäni mihinkään muuhun hommaan maailmassa. En, vaikka projekti menisi täysin puihin, esimies haukkuisi minut joka päivä pataluhaksi ja joutuisin palaamaan etelään maitojunalla etuajassa.

Yksi valtio, kolme maata

Työni on vienyt minua jo vuosien ajan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Aiemman työurani aikana kiersin yhtä lailla Euroopan metropoleja kuin suomalaisia kirkonkyliäkin. Nyt olen menettänyt täysin sydämeni Pohjois-Kalotille. Yksi maailman upeimmista paikoista on ehdottomasti Pohjois-Norjan Finnmark, vapaasti suomennettuna Suomenmaa. Samaan aikaan Finnmark on myös saamelaisten kotialuetta, Saamenmaata. Kylien ja kaupunkien raiteilla sekoittuu suomi, norja ja saame.

Kaikista maailman upeista paikoista mahtavin ja samalla sympaattisin on ehdottomasti Jäämeren rannalla lepäävä suomalainen kalastajakylä, Pykeija. Tänään minulla oli ilo ja kunnia viettää (työ)aikaa kahden ihanan yli seitsenkymppisen pykeijalaisrouvan kanssa. Sain kuulla pykeijansuomella tarinoita vanhoista ajoista, Pykeijan kylän synnystä, sen selviytymisestä sodasta, merisaamelaisesta naapurikylästä ja ihmisten käsittämättömästä kyvystä selviytyä kovissa oloissa. Siinä sivussa laitoimme hankkeenkin asiat järjestykseen ja sovimme hankkeen ulkopuolisesta yhteistyöstä kyliemme välillä.

Ajomatka kotiin oli kuin sadusta. Lähdin Norjasta suomalaiskylästä kohti Suomea ja saamelaiskylää. Finnmarkin radiossa puhuttiin koko matkan ajan saamea ja saamenkielinen musiikki hevistä Mari Boinen kautta perinteiseen joikuun rytmitti matkaani. Aurinko siivilöityi pilvien lomasta Jäämeren ja tunturien ylle ja matkan maisema oli kuin herätysliikkeen kuvastosta.

En olisi koskaan uskonut, että löydän työni kautta niin paljon välittämistä , lämpöä ja rakkautta kuin olen pohjoisen ihmisistä löytänyt. Voiko ihminen toivoa enempää kuin mitä minulla nyt on?

Missä sydän, siellä koti

Olen viettänyt ihanat puolitoista viikkoa Helsingissä. Pääsiäinen ja vappu olivat minun kannaltani sopivasti peräkkäin, sillä sain viettää kaksi kevään juhlaa läheisteni kanssa yhdellä lomalla. Tosin vappulounas piti nauttia jo perjantai-iltana, sillä lähdin ajamaan takaisin Lapin perukoille sunnuntaina, joten vappuaaton kuplajuomina olivat lähinnä alkoholittomat virvokkeet.

Jos otankin täällä takamailla vapaa-ajallani rauhallisesti, niin kotiseudulla ei rauhasta ollut puhettakaan. Joka ikiselle päivälle oli tekemistä ja laukkasin ympäri pääkaupunkiseutua ja läntistä Uuttamaata tukka putkella. Lisäksi pääsiäissunnuntaina tuli istuttua kahdessa eri paikassa pääsiäispäivällisillä. Jälkimmäinen päivällinen nautittiin ystävättäreni luona ja jostain syystä seuraavana päivänä oli aivan uskomaton päänsärky. Juhlia ja meininkiä riitti siihen malliin, että olin vapunaattona jo kypsä palaamaan pohjoiseen.

Ajomatkalla sattui kuitenkin jotain hyvin hämmentävää. Sanoin koiralleni pariinkin otteeseen, että kohta olemme kotona, jaksa vielä hetki. Mietinkin lipsahdustani loppumatkan. Onko kotini todellakin täällä, kovin-kaukana-kaikesta? Näin lyhyen ajan jälkeen? Pieni lipsahdus koiralle, mutta ilmeisen suuri tunne minulle.

Olen aina ajatellut, että kotini on siellä, missä rakkaanikin ovat. Nyt on pienestä kämpästä omakotitalon yläkerrassa tullut lyhyessä ajassa koti, vaikka kaikki rakkaani ovatkin edelleen etelässä. Miten tämä on mahdollista? Eihän tässä nyt todellakaan pitänyt käydä näin. Minunhan piti lähteä takaisin Helsinkiin yhtä kokemusta rikkaampana. Nyt on kuitenkin pieni lappilainen kylä onnistunut hiipimään salaa ja viekkaasti sydämeeni.

Tunteita vastaan ei kannata ruveta pyristelemään, ne varmastikin hiipuvat aikanaan. Kaikenlaiset sammutusyritykset kuitenkin vain pahentaisivat tilannetta. Nyt on pidettävä pää kylmänä ja muistettava, että mieltään saa muuttaa vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin jos lopputuloksena on se, että palaan etelään.

Voi pojat,

että miesten käytös voi olla kulttuurisidonnaista. Luen kyllä hyvin etelän miesten sanatonta viestintää, olenhan etelän likka. Tiedän myös Brittein saarilla välittömästi onko mies irkku, skotti, engelsmanni vai walesilainen ja tiedän tasan tarkkaan, mitä mies haluaa milloinkin – enkä puhu nyt parisuhteesta. Nyt olen viestinnällisesti todella pihalla ja minuun verrattuna lumiukkokin on vain puoliksi ulkona.

Tutkimusten mukaan yli 90% ihmisen viestinnästä on sanatonta viestintää eli äänenpainoja, ilmeitä, eleitä ja kehonasentoja. Lapinmiehillä sanattoman viestinnän osuus on varmaankin 10%. Eleitä ei ole, kädet eivät viuhu eikä asento todellakaan horju. Asento on aina luonnollisen suora, aivan kuin kopioituna pilates-jooga-alexandertekniikka-oppikirjan kuvastosta.

Saattaahan lapinmieskin toisinaan horjahtaa, mutta silloin isoimmassa roolissa ovatkin nautintoaineet ja/tai vikuroiva poro. Molemmissa tapauksissa tilanne on yleensä nopeasti hallinnassa. Jos näin ei käy, ovat nautintoaineet jo vakava ongelma ja miehen voi saattaa ainoastaan katkolle, alttarin suuntaan ei silloin kannata kulkea edes unelmissaan.

Äänenpainojen kerronta on taasen minulle vieraalta murrealueelta. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä mikäkin äänenpaino vihjaa. Ymmärtämistä sekoittaa myös valtava maantieteellinen laajuus ja alueelliset kielelliset erot. Jo pelkästää saamenmaassa kun äänenpainot muuntuvat kielialueen mukaan. Ja tiedoksi kaikille: ei ole olemassa yhtä ainutta saamenkieltä ja –kulttuuria. Pelkästään Suomessa eletään useassa saamelaisessa kulttuurissa ja puhutaan kolmea eri saamenkieltä, inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea. Näillä kaikilla kielillä on oma poljentonsa, jonka sävymaailma vaihtelee myös kielialueiden sisällä paljon.

Tähän soppaan kun lisää sen, että pohjoisessa itä- ja länsi ovat yhtä lailla erilainen maailma kuin etelässäkin, on jo mahdoton ymmärtää, missä mennään. Yritä siinä sitten vastata vähäeleisesti miesten minimaaliseen viestintään. En siis todellakaan yritä porata silmilläni reikää teihin, rakkaat lapinmiehet, yritän vain katsoa, kuunnella ja ymmärtää sanomaasi – niin sanottua kuin sanomatontakin.

Apua, pissattaa!

Lapin välimatkat ovat pitkiä ja tiet kapeita ja mutkaisia. Pissa meinaa tulla housuun jo pelkästään siitä, että rekka tulee vastaan mutkassa yhtään hidastamatta ja renkaat puolivälissä vastaantulevan kaistaa. Jarruttaminen jäisellä tiellä vain pahentaisi tilannetta, joten olen opetellut liimaamaan katseeni rekan ohi tien pintaan ja huutamaan apuun kaikki maailman jumalat ja demonit.

Todellinen, oikea, päätäkin jyskyttävä pissahätä ei näillä seuduilla talviaikaan ole mikään naurun asia naiselle. Pimeällä voi aina kyyristyä auton viereen ja saada hieman suojaa avoimesta ovesta, mutta valoisalla ei edes ovi anna mitään suojaa. Kaikki lepo- ja parkkipaikat kun ovat näköalapaikoilla tai muuten vaan avoimessa maastossa. Eikä asiaa auta kipakka pakkanen viheliäisen viiman kera. Muutaman ulkoilmapissan jälkeen päätin, että pysähdyn heti ensi oireiden ilmaannuttua ensimmäiselle levähdyspaikalle, jonka kyltissä lukee WC. Näin myös tein pari päivää sitten.

Auton ovi suorastaan paiskautui auki viiman voimasta ja ehdin jo kiittää noita aiemmin mainitsemiani voimia sydämestäni huussin keksimisestä. Kiitokseni kiiri maailmankaikkeuteen kuitenkin hivenen liian aikaisin. Alku näytti helpolta: vessalle meni polku ja hanki näytti kantavan. Astelin polulle ja muutaman metrin jälkeen polulla oli selkeä pudotus. Arvioin edellisen jälkien perusteella lunta olevan polveen saakka ja laskin oikean jalkani maahan. Jalkani vajosi vajoamistaan eikä minun auttanut muu kuin laskea myös vasen jalkani hankeen, muuten olisin kaatunut rähmälleni. Seisoin hangessa vyötäröä myöten ja matkaa hyyskään oli vielä kymmenen metriä. Laskin sataan, mutta v*tutus ei vain ottanut laantuakseen.

Minulle jäi kaksi vaihtoehtoa. Kiivetä takaisin parkkipaikalle ja myöntää tappioni tai kahlata hangen läpi hotelli helpotukseen. Valitsin jälkimmäisen, koska merivedenkestävä takapuoleni selviäisi kyllä tästä halvatun hangestakin. Sinnikkyyteni palkittiin kirpeän hajuisella ja äklöttävällä ulkohuoneella, jossa oli muovinen, jääkylmä istuin ja jäinen vessapaperirulla. Tämänkö vuoksi uin hangessa kymmenen kokonaista metriä?! Näinkö uurastus tässä maailmassa palkitaan?! Kirosin, hoidin hommat ja lähdin kahlaamaan takaisin autolle.

Retken jälkeen sain kääriä lahkeeni puoleen reiteen ja tyhjentää housuni lumesta. Kenkänikin olivat täynnä lunta. Juuri sillä hetkellä viima tarttui paljaisiin jalkoihini ja halusin olla mies. Halusin voida seistä reteesti tien poskessa lorottelemassa ja tehdä keltaisia nimikirjaimiani lumeen.

Yhden asian päätin: tästä lähtien pissaan silloin, kun minua pissattaa ja sinne minne sattuu sillä hetkellä huvittamaan. Vaviskaa pissa-liisat, voittajanne on tässä. Tulin, näin ja pissasin.

Kokoustamista

Kärsimättömälle ja kiireiselle etelän ihmiselle paikallinen kokoustyyli saattaa osoittautua aivan liian pitkäpiimäiseksi ja rasittavaksi. Kokouksessa kun ei välttämättä keskitytä käsillä olevaan asiaan, vaan keskustelu liehuu asiasta, ajasta ja paikasta toiseen. Aika ei tunnu olevan lineaarinen käsite, vaan mennyt on läsnä niin tässä hetkessä kuin tulevassakin. Kaikkia tekemisiä tai tekemättä jättämisiä perustellaan menneellä. Sanat silloin tai silloinkaan ei, esiintyvät keskustelussa tämän tästä. ”Ei siitä silloinkaan mitään tullut” ilmaisun on tarkoitus pysäyttää yrittäjä alkuunsa. Se ei ole ehkä eikä se ole missään tapauksessa kyllä.

Olen selkeästi ollut kansainvälisen viestinnän piirissä aivan liian pitkään, sillä ”ei” on minulle lähes tulkoon tuntematon sana työpaikalla käydyssä keskustelussa. Ymmärrän huomattavasti paremmin ruotsalaisten ilmaisun ”Ja, men”, joka on vastauksena ei. Briteillä on myös omat kiertoilmauksensa sanalle ei ja käytetty ilmaisu riippuu aina asiayhteydestä. Ilmaisujen antama mahdollisuus on kuitenkin illuusio, jonka perässä ei kannata lähteä juoksemaan.

Pohjoisen miesvaltaisessa kulttuurissa tulokkaan pitää olla kärsivällinen arkaaisen ja sosiaalisia suhteita painottavan kokoustyylin edessä, etenkin jos sattuu olemaan nainen. Eteen kohonnutta muuria pitää haistella, maistella, tarkastella ja tutkailla kaikessa rauhassa. Lannistumattomuus ei ole täällä pelkästään hyve, vaan se on kaiken toiminnan ehdoton edellytys. Siinä, missä ensi alkuun näytti olevan hyvin tallattu valmis polku, onkin esteitä peräkanaa. Näistä esteistä ei voi etukäteen tietää, mikä niistä on ylitsepääsemätön ja mikä taipuu vähäisellä yrittämisellä. Vaivihkainen tutustuminenkaan esteeseen ei välttämättä kerro paljoakaan.

Esteen laadun selvittämiseen tarvitaan ehdottomasti yhteisön apua. Esteeksi nousseesta asiasta tai ihmisestä tulee ottaa selvää vaivihkaa. Ympäristöä ja ihmisiä pitää tarkkailla, sosiaaliset suhteet pitää olla selvillä. Hermostuminen ei auta pätkääkään eikä kiukuttelulla pitkälle pötkitä. Tilanne on aika tavalla sama kuin porotokan edessä. Se siirtyy kyllä aikanaan pois tieltä, joten yhtä hyvin voi kaataa kahvit termoskannusta ja syödä pullan odotellessa.

Poroerotuksessa

Keskiviikon ja torstain piti olla kokouspäiviä rajan pinnassa. Yksi kokouksista kuitenkin peruuntui ja peruuntumisen syy oli minulle ensimmäinen laatuaan: poroerotus. Ilmoittauduin heti erotuspaikalle kannustusjoukkoihin ja tämä kunnia minulle suotiinkin.

Matkalla erotuspaikalle mietin odotuksiani ja totesin itselleni, etten odottanut juurikaan mitään, eihän minulla ollut mitään käsitystä siitä, mitä siellä tapahtuisi. Telkkarista olin nähnyt joskus valtavan tokan juoksevan pyöreässä, täynnä olevassa aitauksessa, siinä kaikki mitä poroerotuksesta tiesin.

Erotuspaikalla silmiini osui ensimmäiseksi rykelmä minikokoisia hirsimökkejä, porokämppiä. Kävelin hissuksiin aidalle ja jäin kirnun ulkopuolelle seuraamaan tapahtumia. Tokka oli jo lähes eroteltu ja kirnussa seisoskeli porukkaa erikokoisissa ryhmissä rennosti rupatellen. Emättömät vasat huutokaupattiin ja pian voitaisiin ajaa seuraava tokka kirnuun. Siinä seisoskellessani vanhempi mies irrottautui ryhmästä ja tuli luokseni. Ensimmäiseksi hän tarkisti siviilisäätyni ja kosi saman tien. Vastaukseni oli jyrkkä ei.

Olin päättänyt vakaasti, etten mene kirnuun ihmettelemään touhua, olisinhan siellä vain ja ainoastaan tiellä. Paikallinen opettaja kuitenkin pyysi minua kuvaamaan hänen toimintaansa kirnussa dokumenttia varten. Lupauduin tehtävään tajuamatta, että minun pitäisi kävellä kirnun läpi sen toiselle puolelle samaan aitaukseen usean kymmenen poron kanssa. Marssin kirnun läpi, opettaja avasi portin ja astuin aitaukseen hämmennyksen vallassa. Tuin kameran aitaan ja aloin kuvaamaan.

Porukka siirtyi kirnun laidalle ja ryhmästä irrottautui muutama aitaukseen ajamaan porot porttien kautta kirnuun. Poroja päästettiin kirnuun muutama kymmenen kerrallaan ja poromiehet ja –naiset ottivat porot kiinni käsin. Porot tarkastettiin, teuraaksi vietävät erotettiin muista ja eloonjääville annettiin loislääkitys. Kaikki sujui rauhallisesti eivätkä eläimet juurikaan vikuroineet tai panikoineet.

Kuvaamisen jälkeen siirryin itsekin kirnuun, vaikka siellä jolkottikin kymmenkunta sarvipäätä. Jäin rupattelemaan niitä näitä opettajan kanssa ja hätkähdin vain kerran sarvien hipaistessa kyynärpäätäni. Olin syventyneenä keskusteluun enkä ollut huomannut sarvipään olevan tulossa minua kohti. En olisi ehtinyt väistää eläintä, mutta yksi poromiehistä huomasi poron suunnan ja ohjasi eläimen takaisin kirnun reunalle. Hän on pelastajani ja sankarini, ehdottomasti. Tämä mies ei rukkasia saisi suoralta kädeltä.

Anonymiteetin kaipuu

Kuukaudet Lapissa ovat muuttaneet ajatusmaailmaani paljon ja useassa asiassa muutos on ollut pelkästään hyvä. Minua kuitenkin hämmentää radikaalisti muuttunut suhteeni verhoihin. Kalliossa vedän verhot alas, kun menen nukkumaan. Keittiöstä on näkymä sisäpihalle ja toisen kerroksen asunto on aika tavalla näyteikkunassa ylimmissä kerroksissa asuville, mutta tämä ei ole haitannut. Olkkarin ikkuna antaa taasen kadulle niin, ettei minua vastapäätä ole ketään eikä siis ole mitään syytä vetää verhoja eteen pimeän tullen.

Pohjoisessa vedän verhot eteen heti, kun hämärtyy. Kaamosaikana verhoni olivatkin sitten kiinni melkein kuukauden yhtä soittoa. Olkkarin ikkuna antaa joelle, jossa on toki vilkas kelkkaliikenne. Tuskinpa nuoret miehet kuitenkaan ohi kaahatessaan ehtivät ikkunoihin tuijottamaan. Sitä paitsi nuorten miesten mielessä taitaa olla päällimmäisenä toisten nuorten miesten peittoaminen ja vaikutuksen tekeminen nuoriin naisiin. Makkarin ja keittiön ikkunat taasen ovat metsään. Kuka minua siis edes näkisi kämpässäni kuljeksimassa? Porot varmaankin, nuo tirkistelijöiden kuninkaat, jotka alvariinsa postaavat juutuubiin videoita kotonaan keekoilevista keski-ikäisistä naisista.

Kyse täytyy olla yksityisyyden ja anonymiteetin puutteesta, jota korvaan peittämällä ikkunat. Se, etten minä tunne puoltakaan kylää ei tarkoita sitä, etteikö minua tunnettaisi. Lausahdus: ”Jaa, sä olet SE” aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on mukavaa, että projektini tunnetaan ja tiedetään, mutta itsestäni en halua välttämättä antaa ihan kaikkea kaikille ja välittömästi. Etenkään, kun keskustelukumppanin uteliaisuus loistaa avaruuteen asti enkä tiedä hänestä tuon taivaallista. Sitä paitsi paikallisilla miehillä on tapana vedättää etelän likkoja vakavalla naamalla ja silmiin saa katsoa aika pitkään ennen kuin hoksaa tulleensa vedätetyksi. Velmuilu tapahtuu tietenkin kaikella lempeydellä ja lämmöllä.

Täällä kyllä saisi helposti selville kunkin keskustelukumppanin taustat sukupuuta myöten selville, mutta nimimuistini on tavattoman heikko. Ja jos sattuisinkin jonkun nimen muistamaan, niin sitten pitäisi tietää, minkä suvun jaanapetteri lahtivirtasesta olikaan kyse. Katsos, kun suku A myi poronsa - tai sitten ne varastettiin, riippuu puhujasta - neljä sukupolvea sitten ja suomalaistivat nimensä, suku B muutti Keski-Suomesta 25 sukupolvea sitten ja naivat vain paikallisia suomalaisia ja ovat siksi hivenen sisäsiittoisia ja omituisia, kun taas suku C muutti tänne vasta sodan jälkeen ja suvun esi-isällä - se taisi olla upseeri tai jotain - on lehtolapsia vähän joka torpassa ja kodassa. Ootko muuten huomannut, että se ja se on ihan samannäköisiä?

Tässä kohtaa viimeistään alkaa hengitykseni tihentyä ja tuskainen huuto purkautuu huuliltani: ”Mutta kuka tämä kyseinen ihminen on? Mitä hän tekee?!”. Sitä ei vastaaja tiedä, koska ensin todellakin pitää tietää, mistä suvusta on kyse. Kysypä seuraavalla kerralla, kun näette. Enkä helevetissä kysy!

Oi, ihana metropoli

Kuusi kokonaista viikkoa Lapissa ja aloin olla jo aika kypsää kauraa. Minulla ei ollut ikävä pelkästään perhettä, ystäviä ja sukulaisia, vaan myös kaupungin elämää. Jokapäiväistä hyörinää, kolmosen ratikan humaltuneen elämänfilosofin taukoamatonta mongerrusta, valon ja varjon ylitarjontaa. Ihmisiä, yksin, ryhmissä tai laumoina, aivan sama. Tyyppejä, gimmoja, kundeja, kersoja, starboja ja mummoja. Ihmiset tekevät minun kaupunkini. Monenkirjavat, erilaiset, huomaamattomat ja räikeät ihmiset. Tragikoomiset hahmot ja suloisenkarvaat tarinat.

Paria päivää ennen metropolikierrostani Tukholmaan ja Helsinkiin fiilistelin kevään ensimakuja ääneen työpaikalla: ”Oi, se on niin ihanaa, kun auringon ensi säteet lämmittää vielä vähän jäistä maata ja asfaltin märkä tuoksu huokuu jään uumenista esiin.” Vastaanotto oli tyrmäävä. Ei asfalttia, kauheaa! Vaan purojen solinaa ja äärettömän erämaan huokailevaa tanssiinkutsua.

Hmph. Minä kaipaan asfalttia, hyppiksen ääntä, tyttöjen kikatusta, skeittilaudan paukahduksia katukivetystä vasten ja arskan mörinää maan tasalta. Sitä tunturipuron solinaa saan kuulkaa kuunnella täällä hamaan pissahätään saakka. Eikä se muuten ole mikään erämaan kutsu, hyttyset ne siellä huutelee seireeneinä, että tänne vaan syötäväksi koko porukka. Koko talvi ollaan horteessa ja nälässä oltu.

Onneni on suuri, kun jalkani saavat koskettaa samaa maata miljoonien kanssa, kulkea tungoksessa korkokenkien ja tennareiden valtakunnassa. Vaikka.. taitaa se rinkka selkään helähtää heti, kun maasto on vähääkään kuivunut kevättulvien jäljiltä. Ja onhan sitä Ruijanpolkua kuljettu Jäämerelle jo satoja ellei peräti tuhansia vuosia. Että aika moni on sitäki baanaa dallannu. Ihan ruuhkaksi asti.

Hurmaantumisen välttämättömyydestä

Ikävä hiipii väkisinkin iholle eikä suomalainen kirkonkylä ole maailman avoimin ja lämpimin paikka etenkään syksyllä ja talvella. Silloin, kun pakkanen paukkuu, koira syö silmälasit ja pimeys valtaa mielen, on hyvä istahtaa alas ja suunnata katseensa Lapin valttikorttiin, upeaan maisemaan.

Vaikka koen ympäristöni kauniina ja rentouttavana, alan pikkuhiljaa panemaan merkille, mitä siitä puuttuu. Kauppahalli, kahvilat (on täällä pari ihan hyvää, mutta ei ne vedä vertoja Villille Puutarhalle), etniset kaupat, taidegalleriat, kirjakaupat, teatterit…lista tuntuu loputtomalta. Ei siinä, että Helsingissä jatkuvasti ramppaisin kahviloissa tai istuisin teatterissa, niiden olemassaolon läheisyys vain on jollain tavalla rauhoittavaa. Ne luovat vaihtoehtoja käsitöille, lukemiselle ja television katselulle ja avaavat mahdollisuuksia olla avoin ja vastaanottavainen ympäristölleen. Ennen kaikkea kotona kökkiminen on vapaa valinta, ei olosuhteiden luoma pakko.

Haja-asutusalue tarkoittaa sitä, että ihmisiä on vähän. Vaikka asun kylällä, olen useasti kävelyttänyt koiraani ylhäisessä yksinäisyydessäni. Siihen on vaikea tottua. Kalliossa lyhyeenkin lenkkiin saattoi tuhraantua tunti, kun vastaan tuli tutuksi tulleita koiria hihnanjatkeineen ja piti pysähtyä haistelemaan ja rupattelemaan. Kyllä täälläkin rupatellaan ja haistellaan, mutta useimmiten nopeasti ja tehokkaasti. Aivan kuin nuuhkiminen ja tutustuminen ei olisi sopivaa. Pisimmät juttutuokiot ovat naapureiden kanssa ja ne venähtävätkin usein ylipitkiksi, onneksi.

Hurmaannun edelleen maisemista, kuutamosta, tähdistä ja revontulista. Ilman hurmaantumista olisi vaikea elää, olin sitten missä päin maailmaa tahansa. Minulle hurmaantuminen on välttämätön elämän edellytys.

Neljä vuodenaikaa

Mainosmiesten puheissa Pohjola tunnetaan häikäisevästä kauneudestaan ja neljästä innoittavasta vuodenajastaan. Maiseman häikäisevyyteen on helppo unohtua, mutta vuodenaikoja ei täällä Lapin perukoilla ole todellakaan neljää. Niitä on kaksi: pimeä ja valoisa.

Puhui täällä minkä kuukauden tai juhlapyhän säästä hyvänsä, vastaus on aina: ”no silloin sitä vasta kylmää onkin! Muistatkos, jaanapetteri ,vuoden viisisaata juhannuksen, ku joessa oli vielä metrin jää ja oltiin pilikillä?” Ja jaanapetterihän muistaa. Sai kaksi harria ja sitten se tammukka pääsi irti, aiai kun harmittaa vieläkin. Kivaakin oli, kun pystyi pilkkimään vuorokauden ympäri ja aurinko paistoi koko ajan. Kylmää siis tarinoissa piisaa jokaiselle vuodenajalle.

Valon suhteellisuudesta kertoo keskustelu, jonka kävimme pelastushelikopterista. Kopteri ei voi lentää lainkaan pimeällä ja totesin, ettei moiselle vehkeelle ole juurikaan käyttöä täällä tähän vuodenaikaan. Tähän paikallinen poromies tokaisi silmät suurina: ”Miten niin? Nythän on valoisaa!” Juu, niin, näkyyhän se aurinko varmaan kaksi minuuttia tunturin takaa ja päivähän on hillittömän pitkä, peräti viisi tuntia. Hapan vastaukseni nauratti poromiestä ja totesin mielessäni, että nyt taas etelänlikkaa vedätettiin. Yhtä pimeää se taitaa olla kaikilla.

Kesällä täällä kuulemma mennäänkin sitten niin että hippulat vinkuu. Auringon nouseminen ja kasvava valon määrä on kyllä saanut minuun jo nyt vipinää, mutta paikalliset eivät tunnu olevan moksiskaan. Kylillä ei edelleenkään ole mitään mikä edes kaukaisesti muistuttaisi hyvää pössistä. Eikä sitä todennäköisesti ole kesälläkään. Huhtikuusta alkaen kuulemma ei kerkiä kylillä luuhaamaan, kun pitää ruveta käymään mökillä. Keväthanget kun ovat niin mahtavat. Siis mitä? Hanget?! Huhtikuussa?! Eeeeiiiiii…..

Metsästäjä-keräilijän taivas

Pidän ruoasta. Erityisesti pidän villistä kalasta, riistasta ja porosta. Jos täälläpäin haluaa hyviä raaka-aineita eikä harrasta metsästystä, kalastusta tai hillasoilla rämpimistä, on edessä aikamoinen haaste. Tämän haasteen ratkaisussa eivät kaupunkilaisen keinovalikoima riitä. Kyse kun ei ole pelkästään ruoan hankinnasta, vaan eloonjäämiskamppailusta, sosiaalisista verkostoista ja oman reviirin valvonnasta.

Täällä elää vahvana edelleen metsästäjä-keräilykulttuuri eli jokaisen pakkanen on täynnä itse hankittuja luonnonantimia ja vähintään puolikas poro. Kukaan ei paljasta omia marjapaikkojaan muille, vaikka niille pääseminen vaatisi kolme rotkonylitystä ja uimisen krokotiileja kuhisevan joen yli. Kalapaikoista saatetaan olla hiukan avoimempia, mutta mielipide parhaasta ottipaikasta vaihteleekin vastaajan mukaan. Kalastus kun on välineurheilua ja jokaisella on lempivälineensä oli se sitten pilkki, perho, viehe tai verkko.

Hyvistä metsästyspaikoista en ole uskaltanut kysyä. Ehkä olen pelkuri, mutten näe kovinkaan viisaaksi kysyä asetta pitelevältä henkilöltä ylipäätään mitään. Nähdessäni aseen minut valtaa vastustamaton halu hypätä pusikkoon ja soittaa poliisille. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi naapurin teini-ikäinen tyttö, joka hyppeli iloisena pihalla panosvyöt rinnalla ristissä, haulikko selkäpuolella roikkuen ja koira hihnan päässä. Mestariampuja-Annien rinnalla espoolainen pissiskin tuntui jumalan lahjalta maailmalle.

Minun maailmassani –varmasti monen muunkin jossain metropolissa asuneen mielestä- haulikkoa pitelevä henkilö on matkalla lähimpään pankkiin sukkahousut päässä. Eikä sellaiselta henkilöltä ole ollut tapana kysellä päivän hoteinta sijoitusvinkkiä saatikka keskustella rennosti säästä.

Alkuvaikeuksista huolimatta olen jo saanut pakkaseeni poron puolikkaan, löytänyt parhaat kalapaikat ja saanut ihania marjoja ja itsetehtyjä mehuja työkaverilta palkkioksi pienistä ompelutöistä. Riistani joudun kuitenkin ostamaan edelleen Helsingissä ollessani, koska täältä en sitä löydä kuin turistikaupoista aivan mielettömään hintaan.

Ehkä jonain päivänä uskallan pyytää naapuria myymään minulle edes pienen palan metson rintaa. Kunhan hän ei hyppele ase kädessä iloisena hymyillen juuri sinä hetkenä.

Lähellä ja läsnä

Vastaan: JAA, kun kansamme äänestää sosiaalisen median tarpeellisuudesta. Ennen pohjoiseen muuttoani vastaus olisi ollut varma POISSA, koska sosiaalinen turvaverkkoni oli fyysisesti lähellä ja kosketeltavissa. Silloin sosiaalinen media oli enemmänkin kuin Ilmalan ratapiha pakkasella: kaukojunat toimivat vanhan tekniikkansa ansiosta, mutta uuden uutukaiset lähijunien rungot hyytyivät pakoilleen, Linnunlaulun pullonkaula ei vaan päästänyt enempää junia läpi tai rautatieasema oli jo täynnä.

Kaukana kylmässä sosiaalinen media lämmittää kummasti. Rakkaat ihmiset ovat läsnä myös virtuaalisesti ja oma sosiaalisuuteni on löytänyt väylänsä itseilmaisuun. Villasukkamummo minussa hersyy esiin, kun ystävien statuksissa näkyy lasten totuuksia. Perhedraaman aiheuttava lanttulaatikon tuoksu (pikkuveljen kakkavaippa haisee, äiti vaihda heti!) ja kolmivuotiaan peppurallatus, johon yhdistyi koko perheen takapuolten riemuisa taputtelu.

Aktiivi minussa iloitsee yhteiskunnallisesti kantaaottavista linkeistä ja päivityksistä. Seuraan humanistin lempeydellä ystävän linkkejä ja kommentteja ihmisyydestä ja iloitsen totuudesta, jossa ihminen on ohjelmoitu perimässään olemaan empaattinen ja rakastava. Katson ja kuuntelen lähes kaikki you tube- ja spotify-linkit maistellen ja nauttien. Minua kiinnostaa niin Rivo-Riitan paljastukset, 70-luvun järkyttävät musiikkivideot kuin outoudetkin.

Iloitsen ja suren, komppaan ja kuuntelen. Olen niin kaukana, mutta silti niin lähellä ja läsnä.