Ensin ajattelin, että Presidentti Mauno Koiviston ja Carl Barksin olisi syytä kyllä tarkistaa tietämyksensä sopuleista. Vastoin kaikkea heidän kertomaansa sopulit eivät siirrä paikoiltaan ankkoja, vuorista nyt puhumattakaan. Mutta olen pikkuhiljaa joutunut muuttamaan käsityksiäni. Viikko sitten katselin ikkunasta järvelle iltamyöhällä pienen hetken ja havaitsin tänä aikana tusinan yksittäisiä sopuleita polulla matkalla kohti niemen kärkeä. Lähes kaikki ilmestyivät kulman takaa kommandon tavoin mutkitellen avoimessa maastossa (=polku). Ainoastaan yksi sopuli eteni varvikon suojassa sujuvasti liikehtien.
Niemen kärki oli ollut sopuleiden raatojen täplittämä jo viikon, ennen kuin näin elävän vipeltäjän vilahtavan varvikossa. Koira oli toki saanut vainun reitistä ja arkielämän sherlokkina olin toki ymmärtänyt, että kuollutta sopulia edeltää elävä. Ensimmäinen lähikosketus tähän julmaan petoon oli karmiva. Otus vilahti rappusilta talon kulman taakse ja jatkoin koiran kanssa normaalia reittiämme. Yllättäen koira teki mahtavan loikan, kuulin vingahtavan kirkaisun ja näin kuinka sopuli vilahti koiran hampaiden välistä varpujen suojaan. Samaan aikaan alkoi pihapiirin näennäisen rauhallisesta maastosta kuulua järjetöntä vinkumista sieltä täältä. Varoitusääni eteni kulovalkean tavoin. Sillä hetkellä ymmärsin, että piha oli täynnä sopuleita.
Sopulit ovat mestarillisia maastoutujia. Ne saattavat jähmettyä paikoilleen pitkäksi aikaa ja pinkaista pakoon äkkiarvaamatta. Syöksyä säestää yleensä kimeä vingunta. Välillä otuksia on ritirinnan varvikossa ja pakoon lähtö tapahtuu suunnilleen samaan aikaan. Silloin todellakin näyttää siltä, että maa lähtee liikkumaan itsestään.
Vaikka sopuli onkin komea otus raitapaidassaan, on siinä jotain kammottavaa. En pelkää jyrsijöitä, en edes rottia, mutta sopuli aiheuttaa minussa hienoisia inhon väristyksiä. En ole keksinyt tähän mitään muuta syytä kuin sen, että niitä on järjettömän paljon. Pienestäkin kiusasta tulee iso kiusa, jos määrä ylittää käsityskyvyn. Kaiken lisäksi sopuli ei ole mikään arka hiirulainen, vaan se puolustautuu raivokkaasti. Kun lähistöllä on miljoona raivokkaasti puolustautuvaa jyrsijää ja mäntyjen juuristot vinkuvat ja sähisevät, alkaa kovimmallakin kundilla olla vitsit vähissä.
Koira ei sitä vastoin pelkoa tunne, vaan se loikkii intoa puhkuen jokaisen otuksen perään. Metsäkävelyt ovat yhtä pomppimista, säntäilyä ja loikkimista. Yritä siinä sitten selittää hurtalle, että sopulien ja ratikoiden perässä ei kannata juosta, aina tulee uusia.
