Neljä vuodenaikaa

Mainosmiesten puheissa Pohjola tunnetaan häikäisevästä kauneudestaan ja neljästä innoittavasta vuodenajastaan. Maiseman häikäisevyyteen on helppo unohtua, mutta vuodenaikoja ei täällä Lapin perukoilla ole todellakaan neljää. Niitä on kaksi: pimeä ja valoisa.

Puhui täällä minkä kuukauden tai juhlapyhän säästä hyvänsä, vastaus on aina: ”no silloin sitä vasta kylmää onkin! Muistatkos, jaanapetteri ,vuoden viisisaata juhannuksen, ku joessa oli vielä metrin jää ja oltiin pilikillä?” Ja jaanapetterihän muistaa. Sai kaksi harria ja sitten se tammukka pääsi irti, aiai kun harmittaa vieläkin. Kivaakin oli, kun pystyi pilkkimään vuorokauden ympäri ja aurinko paistoi koko ajan. Kylmää siis tarinoissa piisaa jokaiselle vuodenajalle.

Valon suhteellisuudesta kertoo keskustelu, jonka kävimme pelastushelikopterista. Kopteri ei voi lentää lainkaan pimeällä ja totesin, ettei moiselle vehkeelle ole juurikaan käyttöä täällä tähän vuodenaikaan. Tähän paikallinen poromies tokaisi silmät suurina: ”Miten niin? Nythän on valoisaa!” Juu, niin, näkyyhän se aurinko varmaan kaksi minuuttia tunturin takaa ja päivähän on hillittömän pitkä, peräti viisi tuntia. Hapan vastaukseni nauratti poromiestä ja totesin mielessäni, että nyt taas etelänlikkaa vedätettiin. Yhtä pimeää se taitaa olla kaikilla.

Kesällä täällä kuulemma mennäänkin sitten niin että hippulat vinkuu. Auringon nouseminen ja kasvava valon määrä on kyllä saanut minuun jo nyt vipinää, mutta paikalliset eivät tunnu olevan moksiskaan. Kylillä ei edelleenkään ole mitään mikä edes kaukaisesti muistuttaisi hyvää pössistä. Eikä sitä todennäköisesti ole kesälläkään. Huhtikuusta alkaen kuulemma ei kerkiä kylillä luuhaamaan, kun pitää ruveta käymään mökillä. Keväthanget kun ovat niin mahtavat. Siis mitä? Hanget?! Huhtikuussa?! Eeeeiiiiii…..

Metsästäjä-keräilijän taivas

Pidän ruoasta. Erityisesti pidän villistä kalasta, riistasta ja porosta. Jos täälläpäin haluaa hyviä raaka-aineita eikä harrasta metsästystä, kalastusta tai hillasoilla rämpimistä, on edessä aikamoinen haaste. Tämän haasteen ratkaisussa eivät kaupunkilaisen keinovalikoima riitä. Kyse kun ei ole pelkästään ruoan hankinnasta, vaan eloonjäämiskamppailusta, sosiaalisista verkostoista ja oman reviirin valvonnasta.

Täällä elää vahvana edelleen metsästäjä-keräilykulttuuri eli jokaisen pakkanen on täynnä itse hankittuja luonnonantimia ja vähintään puolikas poro. Kukaan ei paljasta omia marjapaikkojaan muille, vaikka niille pääseminen vaatisi kolme rotkonylitystä ja uimisen krokotiileja kuhisevan joen yli. Kalapaikoista saatetaan olla hiukan avoimempia, mutta mielipide parhaasta ottipaikasta vaihteleekin vastaajan mukaan. Kalastus kun on välineurheilua ja jokaisella on lempivälineensä oli se sitten pilkki, perho, viehe tai verkko.

Hyvistä metsästyspaikoista en ole uskaltanut kysyä. Ehkä olen pelkuri, mutten näe kovinkaan viisaaksi kysyä asetta pitelevältä henkilöltä ylipäätään mitään. Nähdessäni aseen minut valtaa vastustamaton halu hypätä pusikkoon ja soittaa poliisille. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi naapurin teini-ikäinen tyttö, joka hyppeli iloisena pihalla panosvyöt rinnalla ristissä, haulikko selkäpuolella roikkuen ja koira hihnan päässä. Mestariampuja-Annien rinnalla espoolainen pissiskin tuntui jumalan lahjalta maailmalle.

Minun maailmassani –varmasti monen muunkin jossain metropolissa asuneen mielestä- haulikkoa pitelevä henkilö on matkalla lähimpään pankkiin sukkahousut päässä. Eikä sellaiselta henkilöltä ole ollut tapana kysellä päivän hoteinta sijoitusvinkkiä saatikka keskustella rennosti säästä.

Alkuvaikeuksista huolimatta olen jo saanut pakkaseeni poron puolikkaan, löytänyt parhaat kalapaikat ja saanut ihania marjoja ja itsetehtyjä mehuja työkaverilta palkkioksi pienistä ompelutöistä. Riistani joudun kuitenkin ostamaan edelleen Helsingissä ollessani, koska täältä en sitä löydä kuin turistikaupoista aivan mielettömään hintaan.

Ehkä jonain päivänä uskallan pyytää naapuria myymään minulle edes pienen palan metson rintaa. Kunhan hän ei hyppele ase kädessä iloisena hymyillen juuri sinä hetkenä.

Lähellä ja läsnä

Vastaan: JAA, kun kansamme äänestää sosiaalisen median tarpeellisuudesta. Ennen pohjoiseen muuttoani vastaus olisi ollut varma POISSA, koska sosiaalinen turvaverkkoni oli fyysisesti lähellä ja kosketeltavissa. Silloin sosiaalinen media oli enemmänkin kuin Ilmalan ratapiha pakkasella: kaukojunat toimivat vanhan tekniikkansa ansiosta, mutta uuden uutukaiset lähijunien rungot hyytyivät pakoilleen, Linnunlaulun pullonkaula ei vaan päästänyt enempää junia läpi tai rautatieasema oli jo täynnä.

Kaukana kylmässä sosiaalinen media lämmittää kummasti. Rakkaat ihmiset ovat läsnä myös virtuaalisesti ja oma sosiaalisuuteni on löytänyt väylänsä itseilmaisuun. Villasukkamummo minussa hersyy esiin, kun ystävien statuksissa näkyy lasten totuuksia. Perhedraaman aiheuttava lanttulaatikon tuoksu (pikkuveljen kakkavaippa haisee, äiti vaihda heti!) ja kolmivuotiaan peppurallatus, johon yhdistyi koko perheen takapuolten riemuisa taputtelu.

Aktiivi minussa iloitsee yhteiskunnallisesti kantaaottavista linkeistä ja päivityksistä. Seuraan humanistin lempeydellä ystävän linkkejä ja kommentteja ihmisyydestä ja iloitsen totuudesta, jossa ihminen on ohjelmoitu perimässään olemaan empaattinen ja rakastava. Katson ja kuuntelen lähes kaikki you tube- ja spotify-linkit maistellen ja nauttien. Minua kiinnostaa niin Rivo-Riitan paljastukset, 70-luvun järkyttävät musiikkivideot kuin outoudetkin.

Iloitsen ja suren, komppaan ja kuuntelen. Olen niin kaukana, mutta silti niin lähellä ja läsnä.