En ollut edes huomannut, että isolla kirkolla olisi ISOT tanssit. Sinänsä ikävänlaatuinen lipsahdus, että olisin voinut yöpyä isukin lomailupaikassa huokealla ja lähellä (matkaa vaivaiset 30km) tanssipaikkaa. Ison kirkon tansseissa olisin eittämättä törmännyt moneen poikamieheen, mutta tajuamatta tapahtuman tärkeyttä jäin kotiin järjestämään pikkuruista asuntoani ihmisasumusta muistuttavaksi.
Kuuntelen kaikenlaista musiikkia punkista keskiaikaiseen kirkkolauluun, mutta iskelmä ei vain iske ja siksi tanssit vain katosivat ajatusmaailmastani avaruuskohinaan. Olen kuitenkin vanhana punkkarina pudonnut lavatanssien kehityksestä jo ennen syntymääni, kun vanhempanikaan eivät kummemmin lavatansseissa käyneet. Eräs ystävättäreni rakastaa jivea ja reissaa lavoilla antaakseen askelkuvioidensa ilmaista lempeään tätä jaloa musiikinlajia kohtaan. Viiskytluvun rokki kyllä iskee minuun edelleen kovaa, sehän oli ensimmäinen varsinainen nuorisokapina musiikin saralla ja siksi ansaitsee sijansa myös jalkateräni rytmisydämessä. Hävettää melkein, kun minun ensimmäiset aidot lavatanssit olivat vasta viikko sitten.
Iltani meni kuitenkin musiikin parissa. Digiboksin uumenista löytyi exäni tallentama ABBA – the movie. Eikä mikään muu voi lämmittää ikuisen ABBA-fanin sydäntä paremmin kuin hittitehdas kuninkuutensa aikoina. Olin pieni tyttö, kun vuoden 1974 Brightonin Euroviisuissa esiintynyt ruotsalaisryhmä sai pääni täysin sekaisin. Ja se Agnethan asu! En ole edelleenkään hyväperseinen, vaalea ruotsitar, mutta musiikin kuunteluun ei vaaditakaan kauniin muotoista takamusta – onneksi.
Kumman kaa? Tansseissa sadan sinkkumiehen kanssa vai kotona koiran ja ABBAn kanssa? No joo, valitse joku vaikeempi kysymys.
