Oho, se vuosipäivä meni jo

Tajusin vasta tänään, että toissapäivänä oli Lappiin tuloni vuosipäivä. Olen ollut ensimmäisen puoliskon ajasta kuntakeskuksessa ja toisen puoliskon piskuisessa saamelaiskylässä. Suomi on muuten täynnä mahtailevia kyliä, jotka kutsuvat itseään kuntakeskuksiksi. Jostain syystä näihin kuntakeskuksiin tuntuu etsiytyvän ihmisiä, jotka kuvittelevat asuvansa metropolissa. Olen Lapissa asumiseni aikana muistellut useasti vanhaa kaveriani, joka oli kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta pienen pienestä kylästä. Siirtyessään kuntakeskuksen yläasteelle, häntä haukuttiin syrtsiksi, koska oli kotoisin syrjäkylältä. Kiusaaminen oli jatkuvaa ja julmaa.

Silloin nauroin kyyneleet silmissä ja pissat housuissa syrtsi-nimitykselle, olihan haukkumasana niin junttimaisen punaniskainen kuin olla ja voi ja ehdottoman pikkusieluinen ja typerä. Nyt on hymyni kuitenkin hyytynyt ja vaihtumassa melkoiseen kiukku-irvistykseen. Tuntuu siltä kuin tämän pohjalaisen kirkonkylän yläasteikäiset olisivat vallanneet muutaman muunkin suomalaisen kuntakeskuksen leikkikentäkseen.

Muutin oleskeluni puolivälissä kuntakeskuksesta pieneen kylään, jossa ei kuntakeskuksen palveluja ole. Tällä kylällä kirjastoauto pyörähtää harvakseltaan ja uimahallin virkaa toimittavat useat pikkujärvet. Kauppaankin kertyy matkaa sen verran, ettei siellä viitsi ihan alvariinsa juosta. Kuntakeskuskäynneistä on tullut minulle varsin epämiellyttäviä ja osittain jopa sietämättömiä. Kaikki toki tietävät, mistä olen kotoisin, mutta joidenkin suhtautuminen minuun on muuttunut vähintäänkin omituiseksi. Neuvoja ja taivasteluja peräkylässä asumisesta kun satelee joka visiitillä: ”kyllä se talvi sinut sieltä pois ajaa. Aijai, niin ovat ikäviä nuo peräkylän pertit ja bertat”.

Yksi omituisimmista neuvoista on kuitenkin ollut se, että älä hyvä ihminen lähde niitten juttuihin mukaan, kun ne vaan aina valittaa kaikesta ja karkottaa ihmiset pois sieltä. Mitähän nämä jutut sitten mahtavat olla? Ja jos siis tietämättäni sattuisin lähtemään näihin juttuihin mukaan, niin karkotetaanko minut ennen näitä juttuja vai niiden jälkeen? Ja kuka minut karkoittaa? Ketä nämä ”ne” mahtavat olla? Koko kylänväki vai vain osa kylänväestä? Jos vain osa, niin ketä minun pitäisi erityisesti varoa? Vastauksia en ole näihin kysymyksiini saanut.

Minua eivät kylän ihmiset ole kuitenkaan onnistuneet karkottamaan pois, päinvastoin. Viihdyn täällä hämmentävän hyvin ja olen todellakin aikeissa jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Hanke päättyy vuoden lopussa ja olen saanut työtarjouksiakin. Miksen siis jäisi vielä paikkaan, jossa viihdyn. Ei se Helsinki sieltä mihinkään lähde.

Yksin, yhdessä, yhteisössä – ainakin toistaiseksi

Suomessa kaupungistumisen historia on kovin ohut eikä meillä ole montaakaan sukua, joka voisi kehuskella olevansa läpeensä kaupunkilainen. Minäkään en voi itseäni täysin kaupunkilaiseksi määritellä, vaikka äidinäitini puolelta sukuni on asunut kaupungeissa niin kauan kuin tässä maassa on yksikään kyläpahanen voinut itseään kaupungiksi kutsua. Kas kun äidinisänäitini oli Hämeestä (=landelta) ja isäni äiti oli kotoisin Mikkelin m-a-a-l-a-i-s-kunnasta . Ei siinä paljoa auta edes se, että isänisän syntyi Pietarissa. Eikä se, että kaikki isovanhempani ovat jossain elämänsä vaiheessa asuneet Helsingissä Kallio-Vallilla akselilla. Maailman metropoleihin verrattuna Suomen suurin kaupunki kun on yksi lokin prujaus Itämeressä.

Tätä taustaa vasten se tosiasia, että viihdyn Lapin perukoilla pienessä kylässä, ei ole ihme. Toisaalta Helsingin pienuus on harhaa. Siellä pystyy vallan mainiosti piiloutumaan ihmisiltä tai ihmisryhmiltä, joiden kanssa ei halua olla missään tekemisissä. Täällä se ei onnistu kuin äärimmäisen taitavalta jemmautujalta. Enkä minä ole siinä lajissa kovinkaan taitava.

Asun omasta mielestäni erämaassa. Tälle ajatukselle kyllä jokainen kylämme asukas nauraa sydämensä pohjasta, mutta kyllä tämä on jopa suomalaiselle kaupunkilaiselle erämaata. En minä ainakaan ole nähnyt missään kaupungissa sopuleita ja poroja. Eikä Ouluun – Helsingistä nyt puhumattakaan - lennetä vesitasolla. Katsokaa vaikka amerikkalaisia sarjoja. Ainoa, jossa siirrytään paikasta toiseen vesitasolla on Villi Pohjola (Northern Exposure) ja sen sarjan kulissina toimii Alaska.

Hämmentävintä on kuitenkin se, että päässäni soi sana ”toistaiseksi”. Minä sentään olen kaupunkilainen, rakastan aurinkoa ja elän lämmöstä. Pian täällä ei ole edes kahta jäljempää ja minä ajattelen siitä huolimatta ehkä jääväni toistaiseksi tänne. Voihan rähmä, ei tässä näin pitänyt käydä.

Sopulivuosi, osa 2

Ensin ajattelin, että Presidentti Mauno Koiviston ja Carl Barksin olisi syytä kyllä tarkistaa tietämyksensä sopuleista. Vastoin kaikkea heidän kertomaansa sopulit eivät siirrä paikoiltaan ankkoja, vuorista nyt puhumattakaan. Mutta olen pikkuhiljaa joutunut muuttamaan käsityksiäni. Viikko sitten katselin ikkunasta järvelle iltamyöhällä pienen hetken ja havaitsin tänä aikana tusinan yksittäisiä sopuleita polulla matkalla kohti niemen kärkeä. Lähes kaikki ilmestyivät kulman takaa kommandon tavoin mutkitellen avoimessa maastossa (=polku). Ainoastaan yksi sopuli eteni varvikon suojassa sujuvasti liikehtien.

Niemen kärki oli ollut sopuleiden raatojen täplittämä jo viikon, ennen kuin näin elävän vipeltäjän vilahtavan varvikossa. Koira oli toki saanut vainun reitistä ja arkielämän sherlokkina olin toki ymmärtänyt, että kuollutta sopulia edeltää elävä. Ensimmäinen lähikosketus tähän julmaan petoon oli karmiva. Otus vilahti rappusilta talon kulman taakse ja jatkoin koiran kanssa normaalia reittiämme. Yllättäen koira teki mahtavan loikan, kuulin vingahtavan kirkaisun ja näin kuinka sopuli vilahti koiran hampaiden välistä varpujen suojaan. Samaan aikaan alkoi pihapiirin näennäisen rauhallisesta maastosta kuulua järjetöntä vinkumista sieltä täältä. Varoitusääni eteni kulovalkean tavoin. Sillä hetkellä ymmärsin, että piha oli täynnä sopuleita.

Sopulit ovat mestarillisia maastoutujia. Ne saattavat jähmettyä paikoilleen pitkäksi aikaa ja pinkaista pakoon äkkiarvaamatta. Syöksyä säestää yleensä kimeä vingunta. Välillä otuksia on ritirinnan varvikossa ja pakoon lähtö tapahtuu suunnilleen samaan aikaan. Silloin todellakin näyttää siltä, että maa lähtee liikkumaan itsestään.

Vaikka sopuli onkin komea otus raitapaidassaan, on siinä jotain kammottavaa. En pelkää jyrsijöitä, en edes rottia, mutta sopuli aiheuttaa minussa hienoisia inhon väristyksiä. En ole keksinyt tähän mitään muuta syytä kuin sen, että niitä on järjettömän paljon. Pienestäkin kiusasta tulee iso kiusa, jos määrä ylittää käsityskyvyn. Kaiken lisäksi sopuli ei ole mikään arka hiirulainen, vaan se puolustautuu raivokkaasti. Kun lähistöllä on miljoona raivokkaasti puolustautuvaa jyrsijää ja mäntyjen juuristot vinkuvat ja sähisevät, alkaa kovimmallakin kundilla olla vitsit vähissä.

Koira ei sitä vastoin pelkoa tunne, vaan se loikkii intoa puhkuen jokaisen otuksen perään. Metsäkävelyt ovat yhtä pomppimista, säntäilyä ja loikkimista. Yritä siinä sitten selittää hurtalle, että sopulien ja ratikoiden perässä ei kannata juosta, aina tulee uusia.

Kumman kaa?

En ollut edes huomannut, että isolla kirkolla olisi ISOT tanssit. Sinänsä ikävänlaatuinen lipsahdus, että olisin voinut yöpyä isukin lomailupaikassa huokealla ja lähellä (matkaa vaivaiset 30km) tanssipaikkaa. Ison kirkon tansseissa olisin eittämättä törmännyt moneen poikamieheen, mutta tajuamatta tapahtuman tärkeyttä jäin kotiin järjestämään pikkuruista asuntoani ihmisasumusta muistuttavaksi.

Kuuntelen kaikenlaista musiikkia punkista keskiaikaiseen kirkkolauluun, mutta iskelmä ei vain iske ja siksi tanssit vain katosivat ajatusmaailmastani avaruuskohinaan. Olen kuitenkin vanhana punkkarina pudonnut lavatanssien kehityksestä jo ennen syntymääni, kun vanhempanikaan eivät kummemmin lavatansseissa käyneet. Eräs ystävättäreni rakastaa jivea ja reissaa lavoilla antaakseen askelkuvioidensa ilmaista lempeään tätä jaloa musiikinlajia kohtaan. Viiskytluvun rokki kyllä iskee minuun edelleen kovaa, sehän oli ensimmäinen varsinainen nuorisokapina musiikin saralla ja siksi ansaitsee sijansa myös jalkateräni rytmisydämessä. Hävettää melkein, kun minun ensimmäiset aidot lavatanssit olivat vasta viikko sitten.

Iltani meni kuitenkin musiikin parissa. Digiboksin uumenista löytyi exäni tallentama ABBA – the movie. Eikä mikään muu voi lämmittää ikuisen ABBA-fanin sydäntä paremmin kuin hittitehdas kuninkuutensa aikoina. Olin pieni tyttö, kun vuoden 1974 Brightonin Euroviisuissa esiintynyt ruotsalaisryhmä sai pääni täysin sekaisin. Ja se Agnethan asu! En ole edelleenkään hyväperseinen, vaalea ruotsitar, mutta musiikin kuunteluun ei vaaditakaan kauniin muotoista takamusta – onneksi.

Kumman kaa? Tansseissa sadan sinkkumiehen kanssa vai kotona koiran ja ABBAn kanssa? No joo, valitse joku vaikeempi kysymys.

Naima-Aslakille kyytiä

”Voi, mikä hymy! Nyt saa kyllä Petelius ja Kalliala kyytiä! Mikään näissä miehissä ei viittaa millään tavalla niihin hampaattomiin umpihumalaisiin poromiehiin. Nämä on fiksuja miehiä, kerta kaikkiaan.” Äitipuoleni ihasteli viime viikonloppuna ennen lavatansseja. Kommentit olivat ehkä hivenen loivempia tanssien ja baarikäynnin jälkeen, mutta kukapa ei hieman hämmentyisi suomalaisen lavan ja kyläkapakan joko umpukuolleesta tai ylettömän vireästä meiningistä.

Isäni ja hänen vaimonsa olivat kertakaikkisen ihastuneita saamelaiskylään ja sen väkeen, mikä ei toki ole mikään ihme. Saamenmaassakin kesä on miellyttävää aikaa eivätkä ötökätkään kiusanneet meitä valoisassa illassa. Heille muutaman päivän reissusta teki täydellisen piipahdus Pykeijaan, rantasauna ja paikallinen poron ulkofile.

Vaikka ihastelu tuntuukin hieman yliampuvalta, viihdyn täällä hyvin, mikä on hienoinen yllätys itsellenikin. Olen asunut kaupungissa koko elämäni ja siksi olen sydänjuuriani myöten kaupunkilainen. Vietinkin koko lomani Kallion kivikylässä enkä edes käynyt minulle niin rakkaassa saaressamme, vaan hurautin pariksi päiväksi Tallinnaan. Nyt olen minäkin riittävän levännyt ihmettelemään saako Naima-Aslakki kyytiä vai ei.

Napajäätä

En ole viitsinyt kirjoittaa riviäkään blogiin pitkään aikaan, koska olen niin p-keleen kateellinen etelässä oleville rakkailleni. Siellä kun leikitään Keski-Eurooppaa Tokoinrannassa, Suokissa, Kaivarissa ja Alppipuistossa. Pyh. Minäpä leikin täällä jääkautta, hah, olkaapa kateellisia siitä sitten! Kaiken katkeruuden on kruunannut se, että porukat menee Tallinnan aluksille jäähdyttelemään ja nauttivat siinä sivussa herkullisen lounaan jossain Talden monista ihanista ja kohtuuhintaisista ravintoloista.

Minäpä en ole jäähdytystä tarvinnut. Useana yönä on saanut nousta ylös laittamaan ikkunan kiinni, kun tukka on ollut huurussa ja jääpuikot putoilleet ikkunankarmeista. Siis kesäkuussa, kun on viikko juhannukseen. Se, ettei ole lunta eikä juurikaan hyttysiä on laiha lohtu. Kaikista kamalinta on kuitenkin se, että olen jo tottunut tähän kylmään. Yli viidessä asteessa tallustelen fleecessä ja kun elohopea on kivunnut yli 15 asteen, hiipii jo hiki otsatukkaan.

Noh, juhannusaatoksi on sentään luvattu aurinkoista. Ans kattoo, istunko kauniista lupauksista huolimatta puoliyllätysvieraani kanssa sisällä, kun lumimyrsky riepottelee tienoota. Jos näin on, lähden jouluksi jonnekin lämpimään, otan vihdan kainaloon ja leikin, että on juhannus.

Nyt soi kuitenkin Jukka-poika ja ikirouta: http://www.youtube.com/watch?v=8Uaqkpdc9M4

Mullehan maksetaan tästä!

Rakastan ruoanlaittoa ja erityisen paljon nautin siitä, kun joukko toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomia ihmisiä laittaa ruokaa yhdessä. Yhdessä tekeminen luo turvallisen tilan, jossa voi perinteen jakamisen lisäksi jakaa itsestään jotain tärkeää, antaa sydämensä sopukoista jotain, mikä muuten jäisi lausumatta.

Valmistimme talkoissa alueen perinneruokaa ylihuomista tapahtumaa varten. Paikalle oli saapunut lämminsydämisiä naisia, joiden kanssa oli ilo laittaa ruokaa. Liikutun herkästi eivätkä kyyneleet olleet kaukana, kun nämä elämäniloa hersyvät naiset opastivat minua omiin perinteisiinsä. Kahvitauolla me nuoremmat kuuntelimme, kun naisista kaksi kertoivat ystävyytensä historiaa. Tarina oli täynnä lämpöä, vaikka siihen sekoittuikin aimo annos myös kipeitä asioita lapsuudesta ja sota-ajalta.

Kun kaikki oli valmista, ruoat nostettu pois uunista, paikka siivottu ja tyhjänä, minut valtasi hyvänolon tunne. Kotiin kävellessäni jäin miettimään kuulemiani tarinoita ja tunsin pientä haikeutta päivän päättymisestä, koska olisin voinut kuunnella naisten tarinointia vaikka kuinka pitkään. Sitten muistin, että minähän olin ollut tekemässä työtäni. Haikeus vaihtui hetkessä iloon, kun tajusin, että minullehan maksetaan palkkaa tältäkin upealta päivältä.

Juuri nyt en vaihtaisi työtäni mihinkään muuhun hommaan maailmassa. En, vaikka projekti menisi täysin puihin, esimies haukkuisi minut joka päivä pataluhaksi ja joutuisin palaamaan etelään maitojunalla etuajassa.