Anonymiteetin kaipuu

Kuukaudet Lapissa ovat muuttaneet ajatusmaailmaani paljon ja useassa asiassa muutos on ollut pelkästään hyvä. Minua kuitenkin hämmentää radikaalisti muuttunut suhteeni verhoihin. Kalliossa vedän verhot alas, kun menen nukkumaan. Keittiöstä on näkymä sisäpihalle ja toisen kerroksen asunto on aika tavalla näyteikkunassa ylimmissä kerroksissa asuville, mutta tämä ei ole haitannut. Olkkarin ikkuna antaa taasen kadulle niin, ettei minua vastapäätä ole ketään eikä siis ole mitään syytä vetää verhoja eteen pimeän tullen.

Pohjoisessa vedän verhot eteen heti, kun hämärtyy. Kaamosaikana verhoni olivatkin sitten kiinni melkein kuukauden yhtä soittoa. Olkkarin ikkuna antaa joelle, jossa on toki vilkas kelkkaliikenne. Tuskinpa nuoret miehet kuitenkaan ohi kaahatessaan ehtivät ikkunoihin tuijottamaan. Sitä paitsi nuorten miesten mielessä taitaa olla päällimmäisenä toisten nuorten miesten peittoaminen ja vaikutuksen tekeminen nuoriin naisiin. Makkarin ja keittiön ikkunat taasen ovat metsään. Kuka minua siis edes näkisi kämpässäni kuljeksimassa? Porot varmaankin, nuo tirkistelijöiden kuninkaat, jotka alvariinsa postaavat juutuubiin videoita kotonaan keekoilevista keski-ikäisistä naisista.

Kyse täytyy olla yksityisyyden ja anonymiteetin puutteesta, jota korvaan peittämällä ikkunat. Se, etten minä tunne puoltakaan kylää ei tarkoita sitä, etteikö minua tunnettaisi. Lausahdus: ”Jaa, sä olet SE” aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on mukavaa, että projektini tunnetaan ja tiedetään, mutta itsestäni en halua välttämättä antaa ihan kaikkea kaikille ja välittömästi. Etenkään, kun keskustelukumppanin uteliaisuus loistaa avaruuteen asti enkä tiedä hänestä tuon taivaallista. Sitä paitsi paikallisilla miehillä on tapana vedättää etelän likkoja vakavalla naamalla ja silmiin saa katsoa aika pitkään ennen kuin hoksaa tulleensa vedätetyksi. Velmuilu tapahtuu tietenkin kaikella lempeydellä ja lämmöllä.

Täällä kyllä saisi helposti selville kunkin keskustelukumppanin taustat sukupuuta myöten selville, mutta nimimuistini on tavattoman heikko. Ja jos sattuisinkin jonkun nimen muistamaan, niin sitten pitäisi tietää, minkä suvun jaanapetteri lahtivirtasesta olikaan kyse. Katsos, kun suku A myi poronsa - tai sitten ne varastettiin, riippuu puhujasta - neljä sukupolvea sitten ja suomalaistivat nimensä, suku B muutti Keski-Suomesta 25 sukupolvea sitten ja naivat vain paikallisia suomalaisia ja ovat siksi hivenen sisäsiittoisia ja omituisia, kun taas suku C muutti tänne vasta sodan jälkeen ja suvun esi-isällä - se taisi olla upseeri tai jotain - on lehtolapsia vähän joka torpassa ja kodassa. Ootko muuten huomannut, että se ja se on ihan samannäköisiä?

Tässä kohtaa viimeistään alkaa hengitykseni tihentyä ja tuskainen huuto purkautuu huuliltani: ”Mutta kuka tämä kyseinen ihminen on? Mitä hän tekee?!”. Sitä ei vastaaja tiedä, koska ensin todellakin pitää tietää, mistä suvusta on kyse. Kysypä seuraavalla kerralla, kun näette. Enkä helevetissä kysy!

Oi, ihana metropoli

Kuusi kokonaista viikkoa Lapissa ja aloin olla jo aika kypsää kauraa. Minulla ei ollut ikävä pelkästään perhettä, ystäviä ja sukulaisia, vaan myös kaupungin elämää. Jokapäiväistä hyörinää, kolmosen ratikan humaltuneen elämänfilosofin taukoamatonta mongerrusta, valon ja varjon ylitarjontaa. Ihmisiä, yksin, ryhmissä tai laumoina, aivan sama. Tyyppejä, gimmoja, kundeja, kersoja, starboja ja mummoja. Ihmiset tekevät minun kaupunkini. Monenkirjavat, erilaiset, huomaamattomat ja räikeät ihmiset. Tragikoomiset hahmot ja suloisenkarvaat tarinat.

Paria päivää ennen metropolikierrostani Tukholmaan ja Helsinkiin fiilistelin kevään ensimakuja ääneen työpaikalla: ”Oi, se on niin ihanaa, kun auringon ensi säteet lämmittää vielä vähän jäistä maata ja asfaltin märkä tuoksu huokuu jään uumenista esiin.” Vastaanotto oli tyrmäävä. Ei asfalttia, kauheaa! Vaan purojen solinaa ja äärettömän erämaan huokailevaa tanssiinkutsua.

Hmph. Minä kaipaan asfalttia, hyppiksen ääntä, tyttöjen kikatusta, skeittilaudan paukahduksia katukivetystä vasten ja arskan mörinää maan tasalta. Sitä tunturipuron solinaa saan kuulkaa kuunnella täällä hamaan pissahätään saakka. Eikä se muuten ole mikään erämaan kutsu, hyttyset ne siellä huutelee seireeneinä, että tänne vaan syötäväksi koko porukka. Koko talvi ollaan horteessa ja nälässä oltu.

Onneni on suuri, kun jalkani saavat koskettaa samaa maata miljoonien kanssa, kulkea tungoksessa korkokenkien ja tennareiden valtakunnassa. Vaikka.. taitaa se rinkka selkään helähtää heti, kun maasto on vähääkään kuivunut kevättulvien jäljiltä. Ja onhan sitä Ruijanpolkua kuljettu Jäämerelle jo satoja ellei peräti tuhansia vuosia. Että aika moni on sitäki baanaa dallannu. Ihan ruuhkaksi asti.

Hurmaantumisen välttämättömyydestä

Ikävä hiipii väkisinkin iholle eikä suomalainen kirkonkylä ole maailman avoimin ja lämpimin paikka etenkään syksyllä ja talvella. Silloin, kun pakkanen paukkuu, koira syö silmälasit ja pimeys valtaa mielen, on hyvä istahtaa alas ja suunnata katseensa Lapin valttikorttiin, upeaan maisemaan.

Vaikka koen ympäristöni kauniina ja rentouttavana, alan pikkuhiljaa panemaan merkille, mitä siitä puuttuu. Kauppahalli, kahvilat (on täällä pari ihan hyvää, mutta ei ne vedä vertoja Villille Puutarhalle), etniset kaupat, taidegalleriat, kirjakaupat, teatterit…lista tuntuu loputtomalta. Ei siinä, että Helsingissä jatkuvasti ramppaisin kahviloissa tai istuisin teatterissa, niiden olemassaolon läheisyys vain on jollain tavalla rauhoittavaa. Ne luovat vaihtoehtoja käsitöille, lukemiselle ja television katselulle ja avaavat mahdollisuuksia olla avoin ja vastaanottavainen ympäristölleen. Ennen kaikkea kotona kökkiminen on vapaa valinta, ei olosuhteiden luoma pakko.

Haja-asutusalue tarkoittaa sitä, että ihmisiä on vähän. Vaikka asun kylällä, olen useasti kävelyttänyt koiraani ylhäisessä yksinäisyydessäni. Siihen on vaikea tottua. Kalliossa lyhyeenkin lenkkiin saattoi tuhraantua tunti, kun vastaan tuli tutuksi tulleita koiria hihnanjatkeineen ja piti pysähtyä haistelemaan ja rupattelemaan. Kyllä täälläkin rupatellaan ja haistellaan, mutta useimmiten nopeasti ja tehokkaasti. Aivan kuin nuuhkiminen ja tutustuminen ei olisi sopivaa. Pisimmät juttutuokiot ovat naapureiden kanssa ja ne venähtävätkin usein ylipitkiksi, onneksi.

Hurmaannun edelleen maisemista, kuutamosta, tähdistä ja revontulista. Ilman hurmaantumista olisi vaikea elää, olin sitten missä päin maailmaa tahansa. Minulle hurmaantuminen on välttämätön elämän edellytys.