Kuusi kokonaista viikkoa Lapissa ja aloin olla jo aika kypsää kauraa. Minulla ei ollut ikävä pelkästään perhettä, ystäviä ja sukulaisia, vaan myös kaupungin elämää. Jokapäiväistä hyörinää, kolmosen ratikan humaltuneen elämänfilosofin taukoamatonta mongerrusta, valon ja varjon ylitarjontaa. Ihmisiä, yksin, ryhmissä tai laumoina, aivan sama. Tyyppejä, gimmoja, kundeja, kersoja, starboja ja mummoja. Ihmiset tekevät minun kaupunkini. Monenkirjavat, erilaiset, huomaamattomat ja räikeät ihmiset. Tragikoomiset hahmot ja suloisenkarvaat tarinat.
Paria päivää ennen metropolikierrostani Tukholmaan ja Helsinkiin fiilistelin kevään ensimakuja ääneen työpaikalla: ”Oi, se on niin ihanaa, kun auringon ensi säteet lämmittää vielä vähän jäistä maata ja asfaltin märkä tuoksu huokuu jään uumenista esiin.” Vastaanotto oli tyrmäävä. Ei asfalttia, kauheaa! Vaan purojen solinaa ja äärettömän erämaan huokailevaa tanssiinkutsua.
Hmph. Minä kaipaan asfalttia, hyppiksen ääntä, tyttöjen kikatusta, skeittilaudan paukahduksia katukivetystä vasten ja arskan mörinää maan tasalta. Sitä tunturipuron solinaa saan kuulkaa kuunnella täällä hamaan pissahätään saakka. Eikä se muuten ole mikään erämaan kutsu, hyttyset ne siellä huutelee seireeneinä, että tänne vaan syötäväksi koko porukka. Koko talvi ollaan horteessa ja nälässä oltu.
Onneni on suuri, kun jalkani saavat koskettaa samaa maata miljoonien kanssa, kulkea tungoksessa korkokenkien ja tennareiden valtakunnassa. Vaikka.. taitaa se rinkka selkään helähtää heti, kun maasto on vähääkään kuivunut kevättulvien jäljiltä. Ja onhan sitä Ruijanpolkua kuljettu Jäämerelle jo satoja ellei peräti tuhansia vuosia. Että aika moni on sitäki baanaa dallannu. Ihan ruuhkaksi asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti