Helsinki, rakastettuni

Kuherruskuukausi on ohi. Koti-ikävä iski aivan puun takaa ja yllätti täydellisesti. Minun on ikävä Helsinkiä. Ikävöin olkkarin ikkunasta avautuvaa näkymää, katua, joka on rypyllä kuin räsymatto. Kadulla kulkevia ihmisiä, joita en tunne enkä muista nähneeni aiemmin. Humalaisia, Pelastusarmeijan työntekijöitä ja vapaaehtoisia, morsiuspareja kirkon edessä, somalinaisia värikkäissä, hulmuavissa hameissaan, ratikassa mököttäjiä ja sitä ärsyttävää tyttöä, joka pissatti koiransa aina keskelle katua.

Ikävöin paloautojen ja ambulanssien sireenejä, katuvaloja, kahvipaahtimon tuoksua kaupunginosan yllä ja ratikan kiskojen kirskuntaa kadunkulmassa. Muistan kipeästi Stokkan kasikerroksen samppanjabaarin, sen raukean tunnelman, ystävät, joiden kanssa olen siellä istunut. Ajatukseni menevät syvemmälle ja voin tuntea samppanjan maun suussani. Kuvittelen nostavani cocktailtikussa kiikkuvan mansikan palasen huulilleni ja puraisen. Ah, mikä mielikuva. Täynnä epätodellista tunnelmaa ja kirkkautta. Samaan aikaan muistan ne epämukavan kapeat tuolit ja pinnistän muistaakseni muita samppanjabaarin huonoja puolia. En muista, aika varmaankin kultaa muistot.

Eniten kaipaan kuitenkin aamuöistä Hesarin kolahdusta eteisestä. Tuoreen sanomalehden tuoksua , joka sekoittuu paahdetun leivän ja aamuteen aromeihin. Juuri nyt Hesarin tuoksu on parasta mitä tiedän.

Onneksi on talvi

Ensilumi suli nopeasti, mutta nyt on lunta tullut tasaisesti parin päivän ajan ja maisema on pumpulin pehmeä. Ulkoa tulevat äänet katoavat jonnekin lumen uumeniin. Ihaninta on kuitenkin se, että lumi valaisee pimeää iltaa ja pehmentää askeleen. Kävelyt pitenevät huomaamatta. Pakkastakin on juuri ja juuri asteen verran, vaikka tuuli tuivertaakin tasaisesti joen rannassa.

Talvi on eittämättä tulossa. Mutta minäpä olen varautunut, antaa tulla vaan tulipalopakkaset ja viheliäiset viimat. Minulla on puolipitkä hupullinen untuvatakki, nastapohjaiset ulkoilukengät ja erilaisia villavaatteita aina sukista paksuihin villapaitoihin asti. Nytkin neulon itselleni muhkean paksua, tosin tyylikästä, neuletakkia ja koiralle villahaalaria.

Yhteen en kuitenkaan osannut varautua edes villeimmissä kuvitelmissani: sopuleihin. Olen ihmetellyt koirani purskeina esiintyvää lähes mielipuolista käytöstä kävelyillä. Se saattoi kesken kaiken tehdä aivan hervottoman loikan jonnekin mitättömän rapsahduksen perään tai jäädä yhtäkkiä niille sijoilleen tuijottamaan pusikkoon. Tällaista käytöstä ei Helsingissä esiintynyt, joten päättelin koirani kärsivän tunnetusta Lapin-hulluudesta.

Eilen kaikki kuitenkin selvisi, kun kaverini vaimo huuteli puhelumme keskelle, että sano sille , että jos menee metsään niin sopuleita on t-o-d-e-l-l-a paljon eikä koiraa saa päästää irti, koska se juoksee niiden perään ja eksyy tunturiin. Ja kesällä niitä on kuulemma vielä enemmän. Näen jo mielessäni Aku Ankasta peräisin olevia kauhukuvia siitä, kuinka sopulilauma kantaa minua ja viatonta pientä koiraani kohti kuilun reunaa ja putoamme vuolaan virran vietäviksi avuttomina toisiimme takertuen. Hyttyset ja kaiken maailman ökkömönkiäiset tuntuvat mitättömiltä huolilta näihin valtaisiin jyrsijäpetoihin verrattuna.

Onneksi nyt on talvi eivätkä sopulit vaella talvella.

Aloitus

Uuden työn aloittaminen on aina stressaavaa, mutta täytyy olla hullu jättääkseen ihanan kotikaupunkinsa, rakkaat ystävänsä ja sukulaisensa ja tulla tänne maailman laidalle tehdäkseen mielenkiintoista työtä. Tai sitten työn on oltava todella mielenkiintoista. Olinpa sitten hullu tai en, täällä olen lähellä luontoa, upean vesistön äärellä keskellä tunturi- ja vaaramaisemaa. Täällä tähdet näkyvät iltaisin ja tuuli humisee puiden latvoissa.

Pakkasin mukaani sen, mitä henkilöautoon mahtuu. Kotini on edelleen alueella, jossa asuu 16 500 ihmistä neliökilometrillä. Täällä asuu neliökilometrillä varmaankin 160 ihmistä, saman verran kuin kotitalossani. Kylän ulkopuolella asuu lähinnä villieläimiä, joskin jokunen talokin kylän liepeiltä löytyy. Lähelläni ei ole ainuttakaan viehättävää kahvilaa, jonne voisin piipahtaa lounastauolla eikä ensimmäistäkään etnistä ruokakauppaa, josta saisin ihania eksoottisia mausteita ja ruoka-aineita.

Paikalliset huokailevat, niin ei täällä muutakaan voi tehdä, kun ilmoitan viikonlopun viihdykkeeksi käsityöt ja ulkoilun. Juu, en minä siellä suuren cityn huminassa juuri muuta viikonloppuisin tehnyt. Teatterissakin kävin harvakseltaan, vaikka sellainen kulman takaa löytyikin.

Vaikka minulla onkin ikävä kaikkea etelään jäänyttä, on tähän mennessä vaikein asia on ollut se, että kämppäni kaikuu tyhjyyttään. Tila ei tunnu kodilta, vaan se muistuttaa lähinnä karua yömajaa. Huonekalujen pitäisi saapua näinä päivinä. Paljoa en ole tänne hankkinut, sänky, vuodesohva ja pieni hyllykkö saavat riittää. Ne voi sitten vuoden kuluttua roudata kesämökille, joka kaipaakin sisustuksellista kasvojenkohotusta kipeästi.

Saa nähdä onko tämä kämppä koti vuoden kuluttua, kun projekti päättyy vai juoksenko sydän riemusta pakahtuen takaisin etelään, kotiini. Tällä hetkellä pelkään ensimmäistä ja toivon viimeistä.