Kuherruskuukausi on ohi. Koti-ikävä iski aivan puun takaa ja yllätti täydellisesti. Minun on ikävä Helsinkiä. Ikävöin olkkarin ikkunasta avautuvaa näkymää, katua, joka on rypyllä kuin räsymatto. Kadulla kulkevia ihmisiä, joita en tunne enkä muista nähneeni aiemmin. Humalaisia, Pelastusarmeijan työntekijöitä ja vapaaehtoisia, morsiuspareja kirkon edessä, somalinaisia värikkäissä, hulmuavissa hameissaan, ratikassa mököttäjiä ja sitä ärsyttävää tyttöä, joka pissatti koiransa aina keskelle katua.
Ikävöin paloautojen ja ambulanssien sireenejä, katuvaloja, kahvipaahtimon tuoksua kaupunginosan yllä ja ratikan kiskojen kirskuntaa kadunkulmassa. Muistan kipeästi Stokkan kasikerroksen samppanjabaarin, sen raukean tunnelman, ystävät, joiden kanssa olen siellä istunut. Ajatukseni menevät syvemmälle ja voin tuntea samppanjan maun suussani. Kuvittelen nostavani cocktailtikussa kiikkuvan mansikan palasen huulilleni ja puraisen. Ah, mikä mielikuva. Täynnä epätodellista tunnelmaa ja kirkkautta. Samaan aikaan muistan ne epämukavan kapeat tuolit ja pinnistän muistaakseni muita samppanjabaarin huonoja puolia. En muista, aika varmaankin kultaa muistot.
Eniten kaipaan kuitenkin aamuöistä Hesarin kolahdusta eteisestä. Tuoreen sanomalehden tuoksua , joka sekoittuu paahdetun leivän ja aamuteen aromeihin. Juuri nyt Hesarin tuoksu on parasta mitä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti