Ensilumi suli nopeasti, mutta nyt on lunta tullut tasaisesti parin päivän ajan ja maisema on pumpulin pehmeä. Ulkoa tulevat äänet katoavat jonnekin lumen uumeniin. Ihaninta on kuitenkin se, että lumi valaisee pimeää iltaa ja pehmentää askeleen. Kävelyt pitenevät huomaamatta. Pakkastakin on juuri ja juuri asteen verran, vaikka tuuli tuivertaakin tasaisesti joen rannassa.
Talvi on eittämättä tulossa. Mutta minäpä olen varautunut, antaa tulla vaan tulipalopakkaset ja viheliäiset viimat. Minulla on puolipitkä hupullinen untuvatakki, nastapohjaiset ulkoilukengät ja erilaisia villavaatteita aina sukista paksuihin villapaitoihin asti. Nytkin neulon itselleni muhkean paksua, tosin tyylikästä, neuletakkia ja koiralle villahaalaria.
Yhteen en kuitenkaan osannut varautua edes villeimmissä kuvitelmissani: sopuleihin. Olen ihmetellyt koirani purskeina esiintyvää lähes mielipuolista käytöstä kävelyillä. Se saattoi kesken kaiken tehdä aivan hervottoman loikan jonnekin mitättömän rapsahduksen perään tai jäädä yhtäkkiä niille sijoilleen tuijottamaan pusikkoon. Tällaista käytöstä ei Helsingissä esiintynyt, joten päättelin koirani kärsivän tunnetusta Lapin-hulluudesta.
Eilen kaikki kuitenkin selvisi, kun kaverini vaimo huuteli puhelumme keskelle, että sano sille , että jos menee metsään niin sopuleita on t-o-d-e-l-l-a paljon eikä koiraa saa päästää irti, koska se juoksee niiden perään ja eksyy tunturiin. Ja kesällä niitä on kuulemma vielä enemmän. Näen jo mielessäni Aku Ankasta peräisin olevia kauhukuvia siitä, kuinka sopulilauma kantaa minua ja viatonta pientä koiraani kohti kuilun reunaa ja putoamme vuolaan virran vietäviksi avuttomina toisiimme takertuen. Hyttyset ja kaiken maailman ökkömönkiäiset tuntuvat mitättömiltä huolilta näihin valtaisiin jyrsijäpetoihin verrattuna.
Onneksi nyt on talvi eivätkä sopulit vaella talvella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti