Mullehan maksetaan tästä!

Rakastan ruoanlaittoa ja erityisen paljon nautin siitä, kun joukko toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomia ihmisiä laittaa ruokaa yhdessä. Yhdessä tekeminen luo turvallisen tilan, jossa voi perinteen jakamisen lisäksi jakaa itsestään jotain tärkeää, antaa sydämensä sopukoista jotain, mikä muuten jäisi lausumatta.

Valmistimme talkoissa alueen perinneruokaa ylihuomista tapahtumaa varten. Paikalle oli saapunut lämminsydämisiä naisia, joiden kanssa oli ilo laittaa ruokaa. Liikutun herkästi eivätkä kyyneleet olleet kaukana, kun nämä elämäniloa hersyvät naiset opastivat minua omiin perinteisiinsä. Kahvitauolla me nuoremmat kuuntelimme, kun naisista kaksi kertoivat ystävyytensä historiaa. Tarina oli täynnä lämpöä, vaikka siihen sekoittuikin aimo annos myös kipeitä asioita lapsuudesta ja sota-ajalta.

Kun kaikki oli valmista, ruoat nostettu pois uunista, paikka siivottu ja tyhjänä, minut valtasi hyvänolon tunne. Kotiin kävellessäni jäin miettimään kuulemiani tarinoita ja tunsin pientä haikeutta päivän päättymisestä, koska olisin voinut kuunnella naisten tarinointia vaikka kuinka pitkään. Sitten muistin, että minähän olin ollut tekemässä työtäni. Haikeus vaihtui hetkessä iloon, kun tajusin, että minullehan maksetaan palkkaa tältäkin upealta päivältä.

Juuri nyt en vaihtaisi työtäni mihinkään muuhun hommaan maailmassa. En, vaikka projekti menisi täysin puihin, esimies haukkuisi minut joka päivä pataluhaksi ja joutuisin palaamaan etelään maitojunalla etuajassa.

Yksi valtio, kolme maata

Työni on vienyt minua jo vuosien ajan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Aiemman työurani aikana kiersin yhtä lailla Euroopan metropoleja kuin suomalaisia kirkonkyliäkin. Nyt olen menettänyt täysin sydämeni Pohjois-Kalotille. Yksi maailman upeimmista paikoista on ehdottomasti Pohjois-Norjan Finnmark, vapaasti suomennettuna Suomenmaa. Samaan aikaan Finnmark on myös saamelaisten kotialuetta, Saamenmaata. Kylien ja kaupunkien raiteilla sekoittuu suomi, norja ja saame.

Kaikista maailman upeista paikoista mahtavin ja samalla sympaattisin on ehdottomasti Jäämeren rannalla lepäävä suomalainen kalastajakylä, Pykeija. Tänään minulla oli ilo ja kunnia viettää (työ)aikaa kahden ihanan yli seitsenkymppisen pykeijalaisrouvan kanssa. Sain kuulla pykeijansuomella tarinoita vanhoista ajoista, Pykeijan kylän synnystä, sen selviytymisestä sodasta, merisaamelaisesta naapurikylästä ja ihmisten käsittämättömästä kyvystä selviytyä kovissa oloissa. Siinä sivussa laitoimme hankkeenkin asiat järjestykseen ja sovimme hankkeen ulkopuolisesta yhteistyöstä kyliemme välillä.

Ajomatka kotiin oli kuin sadusta. Lähdin Norjasta suomalaiskylästä kohti Suomea ja saamelaiskylää. Finnmarkin radiossa puhuttiin koko matkan ajan saamea ja saamenkielinen musiikki hevistä Mari Boinen kautta perinteiseen joikuun rytmitti matkaani. Aurinko siivilöityi pilvien lomasta Jäämeren ja tunturien ylle ja matkan maisema oli kuin herätysliikkeen kuvastosta.

En olisi koskaan uskonut, että löydän työni kautta niin paljon välittämistä , lämpöä ja rakkautta kuin olen pohjoisen ihmisistä löytänyt. Voiko ihminen toivoa enempää kuin mitä minulla nyt on?

Missä sydän, siellä koti

Olen viettänyt ihanat puolitoista viikkoa Helsingissä. Pääsiäinen ja vappu olivat minun kannaltani sopivasti peräkkäin, sillä sain viettää kaksi kevään juhlaa läheisteni kanssa yhdellä lomalla. Tosin vappulounas piti nauttia jo perjantai-iltana, sillä lähdin ajamaan takaisin Lapin perukoille sunnuntaina, joten vappuaaton kuplajuomina olivat lähinnä alkoholittomat virvokkeet.

Jos otankin täällä takamailla vapaa-ajallani rauhallisesti, niin kotiseudulla ei rauhasta ollut puhettakaan. Joka ikiselle päivälle oli tekemistä ja laukkasin ympäri pääkaupunkiseutua ja läntistä Uuttamaata tukka putkella. Lisäksi pääsiäissunnuntaina tuli istuttua kahdessa eri paikassa pääsiäispäivällisillä. Jälkimmäinen päivällinen nautittiin ystävättäreni luona ja jostain syystä seuraavana päivänä oli aivan uskomaton päänsärky. Juhlia ja meininkiä riitti siihen malliin, että olin vapunaattona jo kypsä palaamaan pohjoiseen.

Ajomatkalla sattui kuitenkin jotain hyvin hämmentävää. Sanoin koiralleni pariinkin otteeseen, että kohta olemme kotona, jaksa vielä hetki. Mietinkin lipsahdustani loppumatkan. Onko kotini todellakin täällä, kovin-kaukana-kaikesta? Näin lyhyen ajan jälkeen? Pieni lipsahdus koiralle, mutta ilmeisen suuri tunne minulle.

Olen aina ajatellut, että kotini on siellä, missä rakkaanikin ovat. Nyt on pienestä kämpästä omakotitalon yläkerrassa tullut lyhyessä ajassa koti, vaikka kaikki rakkaani ovatkin edelleen etelässä. Miten tämä on mahdollista? Eihän tässä nyt todellakaan pitänyt käydä näin. Minunhan piti lähteä takaisin Helsinkiin yhtä kokemusta rikkaampana. Nyt on kuitenkin pieni lappilainen kylä onnistunut hiipimään salaa ja viekkaasti sydämeeni.

Tunteita vastaan ei kannata ruveta pyristelemään, ne varmastikin hiipuvat aikanaan. Kaikenlaiset sammutusyritykset kuitenkin vain pahentaisivat tilannetta. Nyt on pidettävä pää kylmänä ja muistettava, että mieltään saa muuttaa vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin jos lopputuloksena on se, että palaan etelään.