lauantai 11. joulukuuta 2010

3 x joulu

Minulla on tänä vuonna kolme joulua. Kiitos lentoemännät ja Finski, kun sovitte riitanne ja ensimmäinen joulu voi alkaa huomenna. Lapsonen lennähtää luokseni ja alkaa armoton lellaaminen. Lapsonen on tosin uhannut ryöstää koiran viereensä nukkumaan, mutta hauva-vauvamme päättää petiseurastaan itse ja tiedän kyllä miten pitää puoleni tässä taistossa.


Toinen joulu on silloin kuin muillakin ja vietämme sen aika perinteisin menoin. Pöytään tulee pikku-kinkku ja kalkkunarulla, itse tehtyjä laatikoita, rosollia ja lapsen erityistoiveesta perinteinen pottumuusi, jossa ei voita ole säästelty. Lahjoja emme ole moneen vuoteen kummemmin ostelleet, mutta eiköhän pukinkontista jokunen ylläri lapsoselle ja hauvalle löydy. Tiedän jo, mitä lapsonen on minulle ostanut ja se paketti avataan ja katsotaan jo huomenna. Miyazaki-kokoelmani saa nimittäin täydennystä.


Kolmas joulu alkaa tapaninpäivänä ja se kestää viikon. Lennämme silloin Helsinkiin. Aion luuhata kahviloissa, käydä Stokkalla, Akateemisessa, Hakaniemen hallissa ja torilla ja ajella ratikalla vaikka ihan huvikseni. Uudenvuodenaattona ajattelin kivuta Josafatin kallioille katselemaan ilotulitulitusta skumppa-pullo seuranani. Mukaan saa toki liittyä muitakin.


Joulun odotus on aina piinaavaa, mutta palkkio on kaiken tuskan väärtti. Luvassa on iloa, valoa ja rentoa yhdessäoloa. Mitä muuta ihminen voisi elämäänsä kaivata?

maanantai 6. joulukuuta 2010

Häirikkösirkka

Joskus haluaisin mennä toisen ihmisen pääkoppaan ihan vain nähdäkseni mitä siellä oikeastaan liikkuu. Toisinaan minusta tuntuu, että kaikki saamani empatia- ja sympatiakoulutus on ollut täyttä ajan hukkaa. Tämä tunne valtaa minut erityisesti silloin, kun naapurini laulusuoni puhkeaa täyteen kukkaansa. Tänään hän on itsenäisen Suomen kunniaksi ilostuttanut naapureitaan koko päivän.


Musiikki on toki ilo ja se mikä toisen korville on silkkaa suloisuutta, saattaa toiselle aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä. Olin juuri muuttanut taloon ja taloyhtiön saunassa ollessani luulin kuulevinani koirani ulvovan. Pukeuduin ripeästi, koska ulvonta tuntui vain jatkuvan. Avasin saunan oven ja astuin rappuun, jossa vallitsi hiljaisuus. Kotona koira jolkotti vastaan sänkylämpimänä.


Toruin koiraa, ettei tuolla lailla saanut ulvoa ja kuinka sinä nyt alat ulvomaan, kun et ennenkään. Koira istahti kauniisti eteisen matolle, katsoi minuun kysyvästi ja kallisti päätään. Samassa seinän takaa kuului antaumuksellinen virren veisuu. Esitin koiralleni nöyrimmät anteeksipyyntöni.


Laulaminen on ilo ja jokaisella ihmisellä on oikeus laulaa kotonaan. Ajankohdan ja äänenvoimakkuuden valinnassa kannattaa kuitenkin olla tarkka. Naapurini laulaa toki pitkin päivää, mutta hänen viimeisin ja kohtalokkain inspiraationsa iskee minun ollessa jo unten mailla. Olen herännyt tähän pari kertaa aivan kauhun vallassa ja varmana siitä, että seinän takana tapetaan jotain aivan muuta kuin sikaa.


Kylällä naapuriani kutsutaan härikkö-Sirkaksi ja hän on kuulemma häätänyt useammankin naapurustosta eksentrisellä käytöksellään. Vaikka olenkin asunut kaikenlaisissa meteli-rikkaissa paikoissa, on härikkösirkka aivan omaa luokkaansa, aatelia suorastaan.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Pakkasta, prkl

Täällä on ollut yhtä mittaa pakkasta varmaan jo kuukauden. En pidä pakkasesta, vaikka talvi on kaunista aikaa ja sen vuoksi ansaitsee paikkansa vuoden kierrossa. Hyvä talvi kestää tasan kaksi viikkoa, pakkasta on kaksi astetta ja puut ovat huurteisen hurmaavia. Sellaista on mukava katsella ikkunasta teemuki kädessä. Viime talvi muutti kuitenkin kaiken. Minusta tuli talvi-fani, pidän lumen narskunnasta kenkien alla ja siedän kylmää.


Tästäkin huolimatta hämmennyin, kun totesin hikoilevani kävellessäni töihin 30 asteen pakkasessa. Pettymys oli valtava. Tästä ei kerrottaisi hauskan-hirveitä tarinoita ensi talvena Kallion kapakoissa eikä keskustan viinibaareissa. En saisi sankarin sädekehää samppanjalasillisen äärellä enkä kohoaisi niiden hurjien legendojen joukkoon, jotka ovat säilyneet hengissä pikkukylän pimennosta ja paukkupakkasista. Hetken jo manasin ihanasti lämmittävää puolipitkää untuvatakkiani, joka niin vaivatta riisui sankarin viitan harteiltani. Virheostos, kerta kaikkiaan.


Minä kyllä jaksan lusia vuoteni täällä, mutta miten käy karvattoman koirani? Herralla on lämmintä vaatetta joka lähtöön, on tossut ja pipo, toppahaalaria ja fleeceä. Lumeen ja pakkaseen se on jo tottunut ja lähtee mielellään kävelylle niin kauan, kun pakkanen jää alle 25 asteen. Sitä kylmemmän se aistii sisälle asti. Silloin painutaan ruoan jälkeen piiloon ja heittäydytään veltoksi, kun haalaria puetaan päälle.


Koiran muuten niin hyvissä ja lämpimissä vaatteissa on vain yksi ongelma: strategiset paikat on pakko jättää paljaaksi. Paljaisiin kohtiin tulee ihottumaa ja haavoja, joita toki rasvaan ahkerasti. Vaikka koira pitääkin niin rasvaamisesta kuin rasvastakin, harkitsen koiran jättämistä Helsinkiin tammikuuksi lapseni hellään huomaan.


Koiraa tulee kuitenkin ikävä jo pelkästä ajatuksesta. Sitä paitsi kukaan ei kuitenkaan halua enää skypetellä kanssani, kun joutuvat koiran touhujen sijaan katselemaan minun naamaani.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Lastenpäivää Lapissa

Tänään on kansainvälinen lapsen oikeuksien päivä. Tämän kunniaksi – ainakin näin oletan - oli Lapin Kansassa iso juttu saamelaislasten oikeudesta opetukseen äidinkielellään. Tämä oikeus on lain mukaan ainoastaan saamelaisalueella eli Enontekiöllä, Inarissa, Sodankylässä ja Utsjoella. Suurin osa saamelaisista asuu kuitenkin muualla kuin saamelaisalueella.


Juttu sinänsä keskittyy Rovaniemen mahdollisuuksiin saamelaiskulttuurin tukijana. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että Lapin suurin sanomalehti nostaa tärkeän kysymyksen esille: alkuperäiskansan oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Saamelaiset ovat muuten ainut alkuperäiskansa EU:n alueella, joten suomalaisten olisi syytä olla ylpeitä ja tukea saamelaiskulttuuria muutenkin kuin juhlapuheissa. Kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä ja kulttuurin tukemiseen liittyy yhtä lailla taloudelliset elämisen edellytykset kuin näkyvän taiteellisen kulttuurin ja käsityötaidon vaaliminen.


Lapsi näkee kuitenkin asiat eri tavalla. Lapsi ei ajattele itseään osana jotakin erityistä kulttuuria, vaan ympärillä oleva on hänelle täysin normaalia ja jollain tapaa arkistakin. Elämä on tässä ja nyt. Esikoululainen Tuomas Lampela, 6, kiteyttää Lapin Kansan jutussa asiat näin:” Lapsella on oikeus leikkiä. Täällä esikoulussa me leikimme paljon kahvilaa. Lapsen pitää saada myös katsoa omia dvd-ohjelmia ja käydä kavereiden luona kylässä. Kaikilla oikeudet eivät toteudu. Esimerkiksi serkuillani ei ole televisiota.” Olkoon meillä kaikilla oikeus lapsellisuuteen ja sitä kautta leikkiin, televisiolla tai ilman.


Hyvää lasten oikeuksien päivää kaikille lapsille ja lapsenmielisille!

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kohti kaamosta

Etelässä hoen aina, että marraskuun voisi poistaa kalenterista. Nyt en ole edes muistanut, että on vuoden p*skin kuukausi enkä ole kokenut vuosikymmenten kirousta: marrasmasennusta. Syitä taitaa olla useita.


Työpäivän aikana en ole edes ehtinyt ajattelemaan marraskuun ikävyyttä. Taukojen aikana olen tuijotellut ikkunasta avautuvaa lumista vaara- ja tunturimaisemaa. Kun on lunta, on talvi. Helsingin marraskuu ei ole oikein syksyä eikä talvea. Mutta olipa se kuinka epävuodenaikaa hyvänsä, ainakaan silloin ei ole lunta. Nyt ei siis ole marraskuu. Olen onnistunut poistamaan sen kalenterista.


Sen lisäksi, että kävelen töihin, on koira pitänyt minut liikkeellä. Energistä 10-kuista kakaraa pitää ulkoiluttaa kolme kertaa päivässä, muuten hillunta sisätiloissa menee aivan överiksi. Siinä sivussa tulee käveltyä vähintään tunnin verran päivittäin raittiissa ulkoilmassa.


Olen valmistautunut kaamokseen – siis todelliseen yli kuukauden kestävään pimeyteen - huolella. Ensimmäinen tavara ”Lappiin” listallani oli kirkasvalolamppu. Olen istunut lähes joka aamu ½ tuntia kirkasvalolampun loisteessa kirjaa tai lehteä lukien. Parina aamuna on kuitenkin sänky tuntunut paremmalta vaihtoehdolta ja valohoito on jäänyt väliin. Noina päivinä olen tuntenut itseni tiskirätiksi eikä mikään ole huvittanut. Valohoitoa hyvän romaanin kera ei voita mikään.


Herkkusuun mielialaa kohottaa kummasti hyvä ruoka. Vaikka lähikaupan valikoima onkin suppeahko Helsingin upeaan tarjontaan verrattuna, olen onnistunut löytämään lähes kaikkea mitä tarvitsen herkkuruokiini. En tosin lähtenyt tyhjin käsin Helsingistä, joten aasialaisetkin herkut ovat onnistuneet kohtuullisen hyvin.


Vaikka kotiruoka onkin hyvää ja nautin ruoanlaitosta, ei mikään ole mielestäni niin herkullista kuin ammattilaisten huolella ja rakkaudella valmistama ruoka. Viime lauantaina oli Saariselällä jo perinteeksi muodostunut ”Keittiömestareiden herkkupöytä”, jossa lappilaiset keittiömestarit esittelivät taitojaan. Tarjolla oli niin perinteistä kuin erikoisempaakin ruokaa sammakonreisistä rautumedaljonkiin. Ruokalajeja oli kaikkiaan 50, joista minun suosikkejani olivat paistettu kiiski ja kotasavustettu hevonen. Jokainen suupala maistui hyvältä.


Reseptini kaamosmasennusta vastaan on yksinkertainen: valoa, liikuntaa ja hyvää ruokaa. Tammikuussa tiedän, miten hyvin hoito on tehonnut. Silloin päättyy kaamos, kun aurinko nousee ensimmäisen kerran sitten joulukuun alun. Tosin fuskaan viettämällä vuodenvaihteen Helsingissä ja sekös mielialaani vasta nostaakin.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Retroilua

Inhoan shoppailua. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi jotkut haluavat viettää päivänsä jossain ostoshelvetissä tavaroita hiplaten ja ahtamalla itsensä täyteen sulanutta juustoa pullataikinan päällä niin kutsutussa pizzapuffetissa.


Ostan sen minkä tarvitsen ja nyt tarvitsin toppahousut, joiden hankintaa lykkäsin hamaan tulevaisuuteen. Kylmä kuitenkin hiipi hiljaa farkkujeni alle ja minun oli pakko terästäytyä. Kylällä kun on parikin asusteliikettä, joista toisessa lukee ikkunassa kissankokoisin kirjaimin ”Retroa”.


Matkalla kirjastoon päätin astua rohkeasti ”Retroa” liikkeeseen. Huokaisin syvään ja avasin liikkeen oven kädet vapisten. Mielessäni pyöri ne kaikki miljoonat vaatteiden ostokerrat sovittamisineen, epäsopivine vaatteineen ja hikikarpaloineen. Katseeni kiinnittyi oven vieressä komeilevaan kassakoneeseen, joka oli ollut alansa teknistä kärkeä 1960-luvulla. Tiskin takana seisoi vanha mies, joka tervehti lämpimästi ja sanoi vaimon tulevan tuota pikaa auttamaan minua. Kuin taikaiskusta kaupan takaosaan ilmestyi vanha nainen, joka vilkaistuaan minuun alkoi välittömästi kaivamaan toppahousuräkkiä. Ahtauduin sovituskoppiin kaksien housujen kanssa ja yllätyksekseni toiset housut sopivat kuin nakutettu eikä hintakaan kohonnut taivaisiin. Tunsin itseni Tuhkimoksi vihreissä toppahousuissani.


Ostosreissuun meni puoli tuntia, vaikka housut löytyivätkin viidessä minuutissa. Rupattelimme niitä näitä ja rouva kertoi kaupan olleen paikalla vuodesta 1961. Hyllyt ja vaatepuut pullistelivat vaatteita ja kenkiä kaikilta vuosikymmeniltä. Paikkahan oli oikea ostosparatiisi retro-friikeille, jotka saisivat helposti kulutettua niin kokonaisen päivän kuin kukkaronsa sisällönkin rouvan hellässä huomassa. Ja minä sain toppahousuni, jotka lämmittävät niin kroppaa kuin mieltäkin vielä pitkään.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Helsinki, rakastettuni

Kuherruskuukausi on ohi. Koti-ikävä iski aivan puun takaa ja yllätti täydellisesti. Minun on ikävä Helsinkiä. Ikävöin olkkarin ikkunasta avautuvaa näkymää, katua, joka on rypyllä kuin räsymatto. Kadulla kulkevia ihmisiä, joita en tunne enkä muista nähneeni aiemmin. Humalaisia, Pelastusarmeijan työntekijöitä ja vapaaehtoisia, morsiuspareja kirkon edessä, somalinaisia värikkäissä, hulmuavissa hameissaan, ratikassa mököttäjiä ja sitä ärsyttävää tyttöä, joka pissatti koiransa aina keskelle katua.


Ikävöin paloautojen ja ambulanssien sireenejä, katuvaloja, kahvipaahtimon tuoksua kaupunginosan yllä ja ratikan kiskojen kirskuntaa kadunkulmassa. Muistan kipeästi Stokkan kasikerroksen samppanjabaarin, sen raukean tunnelman, ystävät, joiden kanssa olen siellä istunut. Ajatukseni menevät syvemmälle ja voin tuntea samppanjan maun suussani. Kuvittelen nostavani cocktailtikussa kiikkuvan mansikan palasen huulilleni ja puraisen. Ah, mikä mielikuva. Täynnä epätodellista tunnelmaa ja kirkkautta. Samaan aikaan muistan ne epämukavan kapeat tuolit ja pinnistän muistaakseni muita samppanjabaarin huonoja puolia. En muista, aika varmaankin kultaa muistot.


Eniten kaipaan kuitenkin aamuöistä Hesarin kolahdusta eteisestä. Tuoreen sanomalehden tuoksua , joka sekoittuu paahdetun leivän ja aamuteen aromeihin. Juuri nyt Hesarin tuoksu on parasta mitä tiedän.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Onneksi on talvi

Ensilumi suli nopeasti, mutta nyt on lunta tullut tasaisesti parin päivän ajan ja maisema on pumpulin pehmeä. Ulkoa tulevat äänet katoavat jonnekin lumen uumeniin. Ihaninta on kuitenkin se, että lumi valaisee pimeää iltaa ja pehmentää askeleen. Kävelyt pitenevät huomaamatta. Pakkastakin on juuri ja juuri asteen verran, vaikka tuuli tuivertaakin tasaisesti joen rannassa.


Talvi on eittämättä tulossa. Mutta minäpä olen varautunut, antaa tulla vaan tulipalopakkaset ja viheliäiset viimat. Minulla on puolipitkä hupullinen untuvatakki, nastapohjaiset ulkoilukengät ja erilaisia villavaatteita aina sukista paksuihin villapaitoihin asti. Nytkin neulon itselleni muhkean paksua, tosin tyylikästä, neuletakkia ja koiralle villahaalaria.


Yhteen en kuitenkaan osannut varautua edes villeimmissä kuvitelmissani: sopuleihin. Olen ihmetellyt koirani purskeina esiintyvää lähes mielipuolista käytöstä kävelyillä. Se saattoi kesken kaiken tehdä aivan hervottoman loikan jonnekin mitättömän rapsahduksen perään tai jäädä yhtäkkiä niille sijoilleen tuijottamaan pusikkoon. Tällaista käytöstä ei Helsingissä esiintynyt, joten päättelin koirani kärsivän tunnetusta Lapin-hulluudesta.


Eilen kaikki kuitenkin selvisi, kun kaverini vaimo huuteli puhelumme keskelle, että sano sille , että jos menee metsään niin sopuleita on t-o-d-e-l-l-a paljon eikä koiraa saa päästää irti, koska se juoksee niiden perään ja eksyy tunturiin. Ja kesällä niitä on kuulemma vielä enemmän. Näen jo mielessäni Aku Ankasta peräisin olevia kauhukuvia siitä, kuinka sopulilauma kantaa minua ja viatonta pientä koiraani kohti kuilun reunaa ja putoamme vuolaan virran vietäviksi avuttomina toisiimme takertuen. Hyttyset ja kaiken maailman ökkömönkiäiset tuntuvat mitättömiltä huolilta näihin valtaisiin jyrsijäpetoihin verrattuna.


Onneksi nyt on talvi eivätkä sopulit vaella talvella.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Aloitus

Uuden työn aloittaminen on aina stressaavaa, mutta täytyy olla hullu jättääkseen ihanan kotikaupunkinsa, rakkaat ystävänsä ja sukulaisensa ja tulla tänne maailman laidalle tehdäkseen mielenkiintoista työtä. Tai sitten työn on oltava todella mielenkiintoista. Olinpa sitten hullu tai en, täällä olen lähellä luontoa, upean vesistön äärellä keskellä tunturi- ja vaaramaisemaa. Täällä tähdet näkyvät iltaisin ja tuuli humisee puiden latvoissa.


Pakkasin mukaani sen, mitä henkilöautoon mahtuu. Kotini on edelleen alueella, jossa asuu 16 500 ihmistä neliökilometrillä. Täällä asuu neliökilometrillä varmaankin 160 ihmistä, saman verran kuin kotitalossani. Kylän ulkopuolella asuu lähinnä villieläimiä, joskin jokunen talokin kylän liepeiltä löytyy. Lähelläni ei ole ainuttakaan viehättävää kahvilaa, jonne voisin piipahtaa lounastauolla eikä ensimmäistäkään etnistä ruokakauppaa, josta saisin ihania eksoottisia mausteita ja ruoka-aineita.


Paikalliset huokailevat, niin ei täällä muutakaan voi tehdä, kun ilmoitan viikonlopun viihdykkeeksi käsityöt ja ulkoilun. Juu, en minä siellä suuren cityn huminassa juuri muuta viikonloppuisin tehnyt. Teatterissakin kävin harvakseltaan, vaikka sellainen kulman takaa löytyikin.

Vaikka minulla onkin ikävä kaikkea etelään jäänyttä, on tähän mennessä vaikein asia on ollut se, että kämppäni kaikuu tyhjyyttään. Tila ei tunnu kodilta, vaan se muistuttaa lähinnä karua yömajaa. Huonekalujen pitäisi saapua näinä päivinä. Paljoa en ole tänne hankkinut, sänky, vuodesohva ja pieni hyllykkö saavat riittää. Ne voi sitten vuoden kuluttua roudata kesämökille, joka kaipaakin sisustuksellista kasvojenkohotusta kipeästi.


Saa nähdä onko tämä kämppä koti vuoden kuluttua, kun projekti päättyy vai juoksenko sydän riemusta pakahtuen takaisin etelään, kotiini. Tällä hetkellä pelkään ensimmäistä ja toivon viimeistä.