Aloitus

Uuden työn aloittaminen on aina stressaavaa, mutta täytyy olla hullu jättääkseen ihanan kotikaupunkinsa, rakkaat ystävänsä ja sukulaisensa ja tulla tänne maailman laidalle tehdäkseen mielenkiintoista työtä. Tai sitten työn on oltava todella mielenkiintoista. Olinpa sitten hullu tai en, täällä olen lähellä luontoa, upean vesistön äärellä keskellä tunturi- ja vaaramaisemaa. Täällä tähdet näkyvät iltaisin ja tuuli humisee puiden latvoissa.

Pakkasin mukaani sen, mitä henkilöautoon mahtuu. Kotini on edelleen alueella, jossa asuu 16 500 ihmistä neliökilometrillä. Täällä asuu neliökilometrillä varmaankin 160 ihmistä, saman verran kuin kotitalossani. Kylän ulkopuolella asuu lähinnä villieläimiä, joskin jokunen talokin kylän liepeiltä löytyy. Lähelläni ei ole ainuttakaan viehättävää kahvilaa, jonne voisin piipahtaa lounastauolla eikä ensimmäistäkään etnistä ruokakauppaa, josta saisin ihania eksoottisia mausteita ja ruoka-aineita.

Paikalliset huokailevat, niin ei täällä muutakaan voi tehdä, kun ilmoitan viikonlopun viihdykkeeksi käsityöt ja ulkoilun. Juu, en minä siellä suuren cityn huminassa juuri muuta viikonloppuisin tehnyt. Teatterissakin kävin harvakseltaan, vaikka sellainen kulman takaa löytyikin.

Vaikka minulla onkin ikävä kaikkea etelään jäänyttä, on tähän mennessä vaikein asia on ollut se, että kämppäni kaikuu tyhjyyttään. Tila ei tunnu kodilta, vaan se muistuttaa lähinnä karua yömajaa. Huonekalujen pitäisi saapua näinä päivinä. Paljoa en ole tänne hankkinut, sänky, vuodesohva ja pieni hyllykkö saavat riittää. Ne voi sitten vuoden kuluttua roudata kesämökille, joka kaipaakin sisustuksellista kasvojenkohotusta kipeästi.

Saa nähdä onko tämä kämppä koti vuoden kuluttua, kun projekti päättyy vai juoksenko sydän riemusta pakahtuen takaisin etelään, kotiini. Tällä hetkellä pelkään ensimmäistä ja toivon viimeistä.