Pakkasta, prkl

Täällä on ollut yhtä mittaa pakkasta varmaan jo kuukauden. En pidä pakkasesta, vaikka talvi on kaunista aikaa ja sen vuoksi ansaitsee paikkansa vuoden kierrossa. Hyvä talvi kestää tasan kaksi viikkoa, pakkasta on kaksi astetta ja puut ovat huurteisen hurmaavia. Sellaista on mukava katsella ikkunasta teemuki kädessä. Viime talvi muutti kuitenkin kaiken. Minusta tuli talvi-fani, pidän lumen narskunnasta kenkien alla ja siedän kylmää.

Tästäkin huolimatta hämmennyin, kun totesin hikoilevani kävellessäni töihin 30 asteen pakkasessa. Pettymys oli valtava. Tästä ei kerrottaisi hauskan-hirveitä tarinoita ensi talvena Kallion kapakoissa eikä keskustan viinibaareissa. En saisi sankarin sädekehää samppanjalasillisen äärellä enkä kohoaisi niiden hurjien legendojen joukkoon, jotka ovat säilyneet hengissä pikkukylän pimennosta ja paukkupakkasista. Hetken jo manasin ihanasti lämmittävää puolipitkää untuvatakkiani, joka niin vaivatta riisui sankarin viitan harteiltani. Virheostos, kerta kaikkiaan.

Minä kyllä jaksan lusia vuoteni täällä, mutta miten käy karvattoman koirani? Herralla on lämmintä vaatetta joka lähtöön, on tossut ja pipo, toppahaalaria ja fleeceä. Lumeen ja pakkaseen se on jo tottunut ja lähtee mielellään kävelylle niin kauan, kun pakkanen jää alle 25 asteen. Sitä kylmemmän se aistii sisälle asti. Silloin painutaan ruoan jälkeen piiloon ja heittäydytään veltoksi, kun haalaria puetaan päälle.

Koiran muuten niin hyvissä ja lämpimissä vaatteissa on vain yksi ongelma: strategiset paikat on pakko jättää paljaaksi. Paljaisiin kohtiin tulee ihottumaa ja haavoja, joita toki rasvaan ahkerasti. Vaikka koira pitääkin niin rasvaamisesta kuin rasvastakin, harkitsen koiran jättämistä Helsinkiin tammikuuksi lapseni hellään huomaan.

Koiraa tulee kuitenkin ikävä jo pelkästä ajatuksesta. Sitä paitsi kukaan ei kuitenkaan halua enää skypetellä kanssani, kun joutuvat koiran touhujen sijaan katselemaan minun naamaani.

Lastenpäivää Lapissa

Tänään on kansainvälinen lapsen oikeuksien päivä. Tämän kunniaksi – ainakin näin oletan - oli Lapin Kansassa iso juttu saamelaislasten oikeudesta opetukseen äidinkielellään. Tämä oikeus on lain mukaan ainoastaan saamelaisalueella eli Enontekiöllä, Inarissa, Sodankylässä ja Utsjoella. Suurin osa saamelaisista asuu kuitenkin muualla kuin saamelaisalueella.

Juttu sinänsä keskittyy Rovaniemen mahdollisuuksiin saamelaiskulttuurin tukijana. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että Lapin suurin sanomalehti nostaa tärkeän kysymyksen esille: alkuperäiskansan oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Saamelaiset ovat muuten ainut alkuperäiskansa EU:n alueella, joten suomalaisten olisi syytä olla ylpeitä ja tukea saamelaiskulttuuria muutenkin kuin juhlapuheissa. Kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä ja kulttuurin tukemiseen liittyy yhtä lailla taloudelliset elämisen edellytykset kuin näkyvän taiteellisen kulttuurin ja käsityötaidon vaaliminen.

Lapsi näkee kuitenkin asiat eri tavalla. Lapsi ei ajattele itseään osana jotakin erityistä kulttuuria, vaan ympärillä oleva on hänelle täysin normaalia ja jollain tapaa arkistakin. Elämä on tässä ja nyt. Esikoululainen Tuomas Lampela, 6, kiteyttää Lapin Kansan jutussa asiat näin:” Lapsella on oikeus leikkiä. Täällä esikoulussa me leikimme paljon kahvilaa. Lapsen pitää saada myös katsoa omia dvd-ohjelmia ja käydä kavereiden luona kylässä. Kaikilla oikeudet eivät toteudu. Esimerkiksi serkuillani ei ole televisiota.” Olkoon meillä kaikilla oikeus lapsellisuuteen ja sitä kautta leikkiin, televisiolla tai ilman.

Hyvää lasten oikeuksien päivää kaikille lapsille ja lapsenmielisille!

Kohti kaamosta

Etelässä hoen aina, että marraskuun voisi poistaa kalenterista. Nyt en ole edes muistanut, että on vuoden p*skin kuukausi enkä ole kokenut vuosikymmenten kirousta: marrasmasennusta. Syitä taitaa olla useita.

Työpäivän aikana en ole edes ehtinyt ajattelemaan marraskuun ikävyyttä. Taukojen aikana olen tuijotellut ikkunasta avautuvaa lumista vaara- ja tunturimaisemaa. Kun on lunta, on talvi. Helsingin marraskuu ei ole oikein syksyä eikä talvea. Mutta olipa se kuinka epävuodenaikaa hyvänsä, ainakaan silloin ei ole lunta. Nyt ei siis ole marraskuu. Olen onnistunut poistamaan sen kalenterista.

Sen lisäksi, että kävelen töihin, on koira pitänyt minut liikkeellä. Energistä 10-kuista kakaraa pitää ulkoiluttaa kolme kertaa päivässä, muuten hillunta sisätiloissa menee aivan överiksi. Siinä sivussa tulee käveltyä vähintään tunnin verran päivittäin raittiissa ulkoilmassa.

Olen valmistautunut kaamokseen – siis todelliseen yli kuukauden kestävään pimeyteen - huolella. Ensimmäinen tavara ”Lappiin” listallani oli kirkasvalolamppu. Olen istunut lähes joka aamu ½ tuntia kirkasvalolampun loisteessa kirjaa tai lehteä lukien. Parina aamuna on kuitenkin sänky tuntunut paremmalta vaihtoehdolta ja valohoito on jäänyt väliin. Noina päivinä olen tuntenut itseni tiskirätiksi eikä mikään ole huvittanut. Valohoitoa hyvän romaanin kera ei voita mikään.

Herkkusuun mielialaa kohottaa kummasti hyvä ruoka. Vaikka lähikaupan valikoima onkin suppeahko Helsingin upeaan tarjontaan verrattuna, olen onnistunut löytämään lähes kaikkea mitä tarvitsen herkkuruokiini. En tosin lähtenyt tyhjin käsin Helsingistä, joten aasialaisetkin herkut ovat onnistuneet kohtuullisen hyvin.

Vaikka kotiruoka onkin hyvää ja nautin ruoanlaitosta, ei mikään ole mielestäni niin herkullista kuin ammattilaisten huolella ja rakkaudella valmistama ruoka. Viime lauantaina oli Saariselällä jo perinteeksi muodostunut ”Keittiömestareiden herkkupöytä”, jossa lappilaiset keittiömestarit esittelivät taitojaan. Tarjolla oli niin perinteistä kuin erikoisempaakin ruokaa sammakonreisistä rautumedaljonkiin. Ruokalajeja oli kaikkiaan 50, joista minun suosikkejani olivat paistettu kiiski ja kotasavustettu hevonen. Jokainen suupala maistui hyvältä.

Reseptini kaamosmasennusta vastaan on yksinkertainen: valoa, liikuntaa ja hyvää ruokaa. Tammikuussa tiedän, miten hyvin hoito on tehonnut. Silloin päättyy kaamos, kun aurinko nousee ensimmäisen kerran sitten joulukuun alun. Tosin fuskaan viettämällä vuodenvaihteen Helsingissä ja sekös mielialaani vasta nostaakin.

Retroilua

Inhoan shoppailua. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi jotkut haluavat viettää päivänsä jossain ostoshelvetissä tavaroita hiplaten ja ahtamalla itsensä täyteen sulanutta juustoa pullataikinan päällä niin kutsutussa pizzapuffetissa.

Ostan sen minkä tarvitsen ja nyt tarvitsin toppahousut, joiden hankintaa lykkäsin hamaan tulevaisuuteen. Kylmä kuitenkin hiipi hiljaa farkkujeni alle ja minun oli pakko terästäytyä. Kylällä kun on parikin asusteliikettä, joista toisessa lukee ikkunassa kissankokoisin kirjaimin ”Retroa”.

Matkalla kirjastoon päätin astua rohkeasti ”Retroa” liikkeeseen. Huokaisin syvään ja avasin liikkeen oven kädet vapisten. Mielessäni pyöri ne kaikki miljoonat vaatteiden ostokerrat sovittamisineen, epäsopivine vaatteineen ja hikikarpaloineen. Katseeni kiinnittyi oven vieressä komeilevaan kassakoneeseen, joka oli ollut alansa teknistä kärkeä 1960-luvulla. Tiskin takana seisoi vanha mies, joka tervehti lämpimästi ja sanoi vaimon tulevan tuota pikaa auttamaan minua. Kuin taikaiskusta kaupan takaosaan ilmestyi vanha nainen, joka vilkaistuaan minuun alkoi välittömästi kaivamaan toppahousuräkkiä. Ahtauduin sovituskoppiin kaksien housujen kanssa ja yllätyksekseni toiset housut sopivat kuin nakutettu eikä hintakaan kohonnut taivaisiin. Tunsin itseni Tuhkimoksi vihreissä toppahousuissani.

Ostosreissuun meni puoli tuntia, vaikka housut löytyivätkin viidessä minuutissa. Rupattelimme niitä näitä ja rouva kertoi kaupan olleen paikalla vuodesta 1961. Hyllyt ja vaatepuut pullistelivat vaatteita ja kenkiä kaikilta vuosikymmeniltä. Paikkahan oli oikea ostosparatiisi retro-friikeille, jotka saisivat helposti kulutettua niin kokonaisen päivän kuin kukkaronsa sisällönkin rouvan hellässä huomassa. Ja minä sain toppahousuni, jotka lämmittävät niin kroppaa kuin mieltäkin vielä pitkään.