Suomessa kaupungistumisen historia on kovin ohut eikä meillä ole montaakaan sukua, joka voisi kehuskella olevansa läpeensä kaupunkilainen. Minäkään en voi itseäni täysin kaupunkilaiseksi määritellä, vaikka äidinäitini puolelta sukuni on asunut kaupungeissa niin kauan kuin tässä maassa on yksikään kyläpahanen voinut itseään kaupungiksi kutsua. Kas kun äidinisänäitini oli Hämeestä (=landelta) ja isäni äiti oli kotoisin Mikkelin m-a-a-l-a-i-s-kunnasta . Ei siinä paljoa auta edes se, että isänisän syntyi Pietarissa. Eikä se, että kaikki isovanhempani ovat jossain elämänsä vaiheessa asuneet Helsingissä Kallio-Vallilla akselilla. Maailman metropoleihin verrattuna Suomen suurin kaupunki kun on yksi lokin prujaus Itämeressä.
Tätä taustaa vasten se tosiasia, että viihdyn Lapin perukoilla pienessä kylässä, ei ole ihme. Toisaalta Helsingin pienuus on harhaa. Siellä pystyy vallan mainiosti piiloutumaan ihmisiltä tai ihmisryhmiltä, joiden kanssa ei halua olla missään tekemisissä. Täällä se ei onnistu kuin äärimmäisen taitavalta jemmautujalta. Enkä minä ole siinä lajissa kovinkaan taitava.
Asun omasta mielestäni erämaassa. Tälle ajatukselle kyllä jokainen kylämme asukas nauraa sydämensä pohjasta, mutta kyllä tämä on jopa suomalaiselle kaupunkilaiselle erämaata. En minä ainakaan ole nähnyt missään kaupungissa sopuleita ja poroja. Eikä Ouluun – Helsingistä nyt puhumattakaan - lennetä vesitasolla. Katsokaa vaikka amerikkalaisia sarjoja. Ainoa, jossa siirrytään paikasta toiseen vesitasolla on Villi Pohjola (Northern Exposure) ja sen sarjan kulissina toimii Alaska.
Hämmentävintä on kuitenkin se, että päässäni soi sana ”toistaiseksi”. Minä sentään olen kaupunkilainen, rakastan aurinkoa ja elän lämmöstä. Pian täällä ei ole edes kahta jäljempää ja minä ajattelen siitä huolimatta ehkä jääväni toistaiseksi tänne. Voihan rähmä, ei tässä näin pitänyt käydä.
