Työni on vienyt minua jo vuosien ajan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Aiemman työurani aikana kiersin yhtä lailla Euroopan metropoleja kuin suomalaisia kirkonkyliäkin. Nyt olen menettänyt täysin sydämeni Pohjois-Kalotille. Yksi maailman upeimmista paikoista on ehdottomasti Pohjois-Norjan Finnmark, vapaasti suomennettuna Suomenmaa. Samaan aikaan Finnmark on myös saamelaisten kotialuetta, Saamenmaata. Kylien ja kaupunkien raiteilla sekoittuu suomi, norja ja saame.
Kaikista maailman upeista paikoista mahtavin ja samalla sympaattisin on ehdottomasti Jäämeren rannalla lepäävä suomalainen kalastajakylä, Pykeija. Tänään minulla oli ilo ja kunnia viettää (työ)aikaa kahden ihanan yli seitsenkymppisen pykeijalaisrouvan kanssa. Sain kuulla pykeijansuomella tarinoita vanhoista ajoista, Pykeijan kylän synnystä, sen selviytymisestä sodasta, merisaamelaisesta naapurikylästä ja ihmisten käsittämättömästä kyvystä selviytyä kovissa oloissa. Siinä sivussa laitoimme hankkeenkin asiat järjestykseen ja sovimme hankkeen ulkopuolisesta yhteistyöstä kyliemme välillä.
Ajomatka kotiin oli kuin sadusta. Lähdin Norjasta suomalaiskylästä kohti Suomea ja saamelaiskylää. Finnmarkin radiossa puhuttiin koko matkan ajan saamea ja saamenkielinen musiikki hevistä Mari Boinen kautta perinteiseen joikuun rytmitti matkaani. Aurinko siivilöityi pilvien lomasta Jäämeren ja tunturien ylle ja matkan maisema oli kuin herätysliikkeen kuvastosta.
En olisi koskaan uskonut, että löydän työni kautta niin paljon välittämistä , lämpöä ja rakkautta kuin olen pohjoisen ihmisistä löytänyt. Voiko ihminen toivoa enempää kuin mitä minulla nyt on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti